Kaikki kirjoittajan onnellisuuskonsultti Tarja Arffman artikkelit

Kokonaiselle elämälle avautuminen

Viime aikoina Mestari Elämä on auttanut minua avautumaan kokonaiselle elämälle. Kun aikoinaan vuonna 2000 tutustuin ”valoon” ja lähdin etsimään ihmisen sisällä on loistavaa olentoa, jonka löytämällä elämä muuttuisi, minulla ei ollut aavistustakaan millaiselle matkalle olin lähtenyt.  Oli  vaikeaa kuvitella, millainen tuo sisältä löytyvä, kaiken muuttava valo olisi. Mieleni loi kuvan autuudesta, jonka avulla loihtisin maalliset ja psyykkiset murheeni pois ja tilalle syntyisi valossa kylpevä minä, joka voisi säteilyllään huuhtoa muidenkin murheet taivahan tuuliin. Pikku hiljaa oivalsin, ettei tuo sisäinen valo ollut kuvitelmieni kaltainen ihme, vaan jotakin aivan muuta.

Nyt, kun valo on tullut minulle aidosti tutuksi, ymmärrän monta asiaa paljon paremmin. Yksi niistä on se, että valolle avautuminen on samaa kuin kokonaiselle elämälle avautuminen. Kokonainen elämä taas tarkoittaa jotakin sellaista, mitä ihminen ei halua ottaa vastaan. Me ihmiset olemme halukkaita saamaan vain toisen puolikkaan todellisuudesta ja toisen puolikkaan haluaisimme työntää pois.

Me haluamme rakastavan kumppanin, mutta emme halua hänen omistushaluaan. Haluamme lapsia, mutta emme halua vaikeuksia heidän kanssaan, haluamme herkullista ruokaa, mutta emme halua ruoan tuomia liika kiloja. Haluamme kaikesta vain hyvältä tuntuvan ja pahalta tuntuvan haluamme työntää pois.

Näin tehdessämme luomme elämää vastustavan energian itseemme ja joudumme taisteluun elämää vastaan. Yritämme piilottaa pahan kääntämällä sille selkämme ja syytämme elämää siitä, että se on kokonainen eikä puolikas. Yritämme sitkeästi muuttaa olosuhteet sellaiseksi, että vain hyvä jäisi jäljelle. Huijaamme itseämme armotta vaihtamalla kumppania, työpaikkaa, dieettiä, harrastusta tai ideologiaa. Olemme kuin pieniä lapsia etsiessämme sitä yhtä hyvää, mikä toisi elämäämme valon – yhä uudelleen hyppäämme katolta ja leikimme, että meidän ei tarvitse pudota alas maahan. Me ressukat unohdamme, että meillä ei ole mahdollisuutta halkaista elämää puoliksi, vaan meidän on haluttava se kokonaan, mikäli koskaan haluamme löytää valon, josta kaikkeus kumpuaa.

 

Kuinka temppu siis tehdään? Jokaisessa asiassa on hyvä ja huono puoli, mutta vain mielen mielestä. Jos lakkaa arvottamasta asioita hyväksi ja huonoksi, jää vain asioiden sellaisuus, kuten zen sanoo. Salaisuus piilee siinä, että meidän on opittava näkemään hyvässä paha ja pahassa hyvä ja sitten vain ylitämme molemmat.

Annan esimerkin, jonka avulla itse oivalsin oman mieleni yksipuolisen arvottamisen. Tein töitä kesällä vanhusten hoitokodissa. Hyvää asiassa oli se, että sain rahaa laskuihin ja pahaa oli se, että työ oli liian raskasta ja sitä oli liian paljon vähällä henkilökunnalla. Mieleni marisi työn raskaudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta valtavalla paatoksella ja koin uupuvani. Kun tiedostin oman tilani, pysähdyin ja aloin tarkkailla itseäni tiiviisti. Minulle oli selvää, että halusin rahat, joten päätin ottaa härkää sarvista ja tutkia oliko raskaan työn tekeminen todellakin vain pahaa vai voisinko löytää sen, mikä siinä olikin hyvää. Aloin tarkkailla itseäni heti herättyäni ja laskea hetket, jolloin tunsin pahan ja hyvän. Listasta tuli seuraavanlainen:

  1. Herätys….iik pahaa,en jaksa nousta..
  2. Tiibetiläinen aamu jooga harjoitus- aah ihanan voimaannuttavaa…hyvää
  3. Aamukahvi …aah niin nautinnollista…hyvää
  4. Hetki Tarot-korttien, meditaation ja Heräämisen kirjan parissa…rauhoittavaa…hyvää
  5. Autolla töihin….mukavaa katsella hiljaista aamu maisemaa…hyvää
  6. Työpaikalla….hmmm …mukava porukka…naurua, hauskaa, uupumisen jakamista sanoin…hyvää..
  7. Työtä, painiskelu dementikon kanssa pesut, vaatteet…aah raskasta hiki päässä…pahaa
  8. Vanhuksen hymy ja kiitos….hyväää
  9. työ raskasta tunnista toiseen hikeä, nostoja, ulosteen löyhkää..pahaa
  10. Vanhuksen kiitosta… hyvää
  11. kiirettä, vanhusten pyyntöjä, joihin ei voi vastata, turhautumista, vanhusten kiukkua…pahaa
  12. mutta samalla pieniä ihania kohtaamisia vanhusten kanssa… ei siis todellakaan pelkkää pahaa…
  13. ja vuoron loppua kohti yhä raskaampaa….pahaa
  14. Lopulta vuoron loppu…kotiin ajo ja vuodatus päivästä rakkaalle Pavelle…hyväää
  15. Vapaalle…IHANAA; IHANAA…päästä suihkuun, syömään ja lepäämään, mikä suuri nautinto…
  16. näin suurta nautintoa en kokoisi, jos työpäivää ei olisi ollut..HYVÄÄ…

 

Niin todellakin aloin oivaltaa, että koko päivä oli yhtä miellyttävän ja epämiellyttävän vaihtelua, mutta koska mieleni oli kiinnittänyt raskaan työn päälle PAHAN leiman, en osannut iloita kaikesta hyvästä, mitä sain päivän mittaan. Työnraskaus ei poistunut hyvän huomaamisen myötä, mutta hyvän näkeminen auttoi minua jaksamaan ja ottamaan vastaan sen, mitä en voinut välttää. Kun lakkasin taistelemasta pahaa vastaan, opin avautumaan kokonaiselle elämälle ja sain lahjaksi kiitollisuuden ja sen salaisen valon, josta viisaat ovat kertoneet.

Pihlajalahdessa 26.10.2018 Tarja Arffman

Kävelyretki lepattavan mielen taakse

Herään unesta aamuun vastahakoisesti. Ummistan silmäni uudelleen ja painaudun tiukemmin peittoni reunan suojaan. Mieleni hyrisee tyytyväisyydestä. Kannatti jäädä paikoilleen, sillä unien muistot alkavat palautua mieleen ja niiden kuvat saavat mieleni nauramaan sisäisesti. Niin mukavia, hauskoja ja huumorintajuisia tarinoita on mieleni viisaus minulle yöllä näyttänyt.

 Mielen lentoa

Nyt jo jaksan nousta ylös ja huomaan päivän valjenneen hienona. Aurinko on nousemassa punaten taivaanrannan lumisen maiseman yllä. Mieleni sykähtää iloon ja riemuisasti haluaa saada olla osa ihanaa talvipäivää. Samassa silmänräpäyksessä mieleni on rakentanut vision talvisesta retkestä ja hengitän sisääni jo aistimuksia, joita ei vielä ole. Mieleni sisältö saa siivet sanoista, joilla se ehdotuksen muodossa liitää luottavaisena kuulijansa, mieheni korvaan. Mutta kuulijan mieli ei ole ihanassa talvipäivässä, vaan lumitöissä. Kiihkeästi liitävän ehdotukseni siivet katkeavat tylysti, kun mieheni ei innostu retkestä.

Mieleni käpertyy sykkyrään. Ilon avaruus katoaa sieltä, mistä se oli tullutkin ja sen tilalle ryntäävät huohottaen ärtymys ja pettymys. Ennen kuin viisaus lepattavan mieleni takana ehtii saada kenkänsä oven rakoon, on mieli täyttynyt paksusta sumuverhosta; kiukkuisista sanoista, turhamaisista suunnitelmista, murhaavista pettymyksen lauseista ja lukemattomista muista mielen mustaavista materiaaleista. Tiedostamattomana kietoutuneena tähän mielen pilveen istun alas ja hengitän.

Viisauden ääni

Kehon pysähtyessä viisaus mieleni takana saa tilaisuutensa. Se kuiskii vielä kovin uhmakkaalle lepattavalle mielelleni sanattomilla sanoilla ja saa hiljalleen sen kiukkuisten tunteiden miekkojen kärjet typistymään. Mielen vielä myllertäessä viisaus pistää minut pukeutumaan ja menemään ulos. Lumikolaansa työntelevän mieheni kohtaan ulko-ovella. Todellisen sisältönsä piilottaen kaksi mieltä haistelevat toisiaan. Varovasti molemmat päästävät itsestään arasti sovittelevia sanoja. Ja niin neutraalien sanojen saattelemana kävelen lumikolan puhdistamalta pihamaalta lumiselle tielle.

Mieli ja viisaus yhteisyössä

Nyt mieleni onnittelee itseään: Hyvä! Et nostanut rähinää, et päästänyt suustasi ulos turhaa mielensaastetta. Lepattava mieleni vielä matalana kävelen hartain askelin eteenpäin ja lumi kenkien alla pitää ihanaa narisevaa ääntään. Kävellessäni hengitän syvempään pakkasilmaa. Raitis ilma puhdistaa keuhkojani ja samalla lepattavan mieleni ajatusrakennelmat ja tunnemassa alkavat saada väljyyttä. Lumoavan kaunis valkea maisema ja kirpeä tuuli kasvoillani nostavat mieleeni keveyttä, joka antaa tilaa rakentaville ajatuksille ja tunteille puhdistua.

Mieli antautuu

Lepään katseellani eteeni avautuvan tien mutkissa ja sitä reunustavien lumisten puiden majesteettisissa hahmoissa. Askel askeleelta etäisyys kotitaloon pitenee ja samalla ero pienen ahtaan mieleni ja sen välillä mitä olen, alkaa jälleen hahmottua. Ajatukset muuttuvat selkeimmiksi ja mieleni sen myötä tarkkaavaisemmaksi. Tarkkaavaisuus auttaa minua irtaantumaan ja lopettamaan tiiviin samastumisen ajatusten ja tunteiden muodostaman tahmean massan kanssa. Tämä antaa tilaa viisaudelle mieleni takana katsella lepattavan mieleni liikehdintää. Voin nyt levollisesti tarkastella sitä mistä liikehdintä nousee ja mihin se ehkä pyrkii. Puolueeton, armahtava tarkastelu riisuu kuin huomaamatta lepattavan mieleni aseista. Ja jo pian huomaan äskeisten kitkerien tunteiden hälvenneen lähes olemattomiin. Matkani jatkuessa avarammat ajatukset, ei henkilökohtaiset, minään takertumattomat mietteet täyttävät mieleni. Mielestäni tulee pohdiskeleva ja väljä.

Mielen avaruus astuu esiin

Taivas lumisen maiseman yllä on peittynyt pilviverhoon. Aamulla minut lumonnut aurinko on piiloutunut ja taivaanrannassa on vaalean tummansiniset raidat puiden välissä. On henkeäsalpaavan kaunista. Lähden kiipeämään auraamatonta tietä kylän metsästysmajalle. Jälkeni jäävät pehmeään lumeen. Minun lepattava mieleni on tyyntynyt ja rauhallinen.

 

 

Tarvon hitaasti lumessa ylös mäkeä. Reisilihakseni väsyvät ja hengitykseni käy puuskuttavaksi. Mielessäni ajatuksenjuoksu hidastuu. Jatkuvan sisäisenpuheen virta on vähentynyt yksittäisiksi lauseiksi, joiden väliin mahtuu sanattomien ”sanojen” puroja. Sotkuinen ahdas mieleni on kadonnut ja sen tilalle on ilmestynyt avarampi, lumiselle maisemalle ja pakkasilmalle avoin läsnä oleva mieli. Se havaitsee lumessa kohti tulevat jäljet; koiranko? Ei, jänisksen…ja se näkee tien poikki kulkevat pikkuruiset jäljet…hiiren ehkä—mieli toteaa ja kyselee: mitähän ne merkitsevät…..nuo jäljet…Nyt päästän irti ajatuksenketjusta ja annan mennä sen menojaan. Pääsen tasamaalle ja siirryn mieleni taakse katselemaan.

Syvin olemus paljastuu

Havainnot muodostavat ajatuksia, joiden mukaan en lähde. Olen jo majan pihassa, korkealla mäellä, suurten puiden ympäröimänä. Pysähdyn ja nostan katseeni kohti puiden latvoja ja taivasta. Puut huojuvat hiljaa tuulessa taivaan avaruuden sylissä. Tuossa pienessä hetkessä olen olematta. On vain tietoisuus. Hiljaisuus, tyyneys ja rauha. Mittaamaton avaruus ja vapaus. Olemisen pienen pieni piste, joka on paljastanut itsensä hetkeksi, jatkuu syvälle sisäänpäin.

Olen tuossa pisteessä aivan hiljaa, liikkumatta ja näen kuinka puhdas oleminen on minuuteni valtavan verkon saartama. Olemisen piste on herännyt tietoisuus minäni loppumattomien säikeiden keskipisteessä. Minän kudelmat levittäytyvät laajalle näkymättömiin. Se rönsyilee erilaisia lonkeroita kytkeytyneinä toinen toisiinsa. Se on kudottu helisevistä toisiinsa sotkuisesti kietoutuneista langoista, ajatusten ja tunteiden langoista. Kun yhdestä langasta vetää, kudelman jokainen lanka alkaa yksi toisensa jälkeen elää. Kaikki ne vetävät toisiaan eri suuntiin. Jokainen pieni liikahdus mielessä saa koko huikean minuuden rakennelman liikehtimään ja helisemään. Jokainen liike lisää voimaa, jolla mieli pyörii ja saa lopulta aikaan suunnattoman minuuden kakofonian, jonka keskelle olemisen puhdas tietoisuus hukkuu.

Lepattavan mielen paluu

Juuri nyt olen tietoisuus olemisen avarassa pisteessä, joka on vankina minuuden verkossa. Tuo verkko on nyt vaiti ja liikkumaton, ikään kuin se olisi kadottanut olemassaolonsa, kun tietoisuuteni on siirtynyt minuudestani syrjään. Se on kuin suunnaton eläin, joka on nukahtanut hetkeksi. Heti kun astun olemisen avarasta pisteestä jälleen sen selkään, se herää ja alkaa loputtoman liikehdintänsä. Ja se, joka minä olen olemisen avaruudessa, jatkaa sen vaivalloista kesyttämistä. Suunnaton myötätunto ihmisen olemassaolon haastetta kohtaan nousee tuosta näystä. Kuinka hidasta ja vaativaa on purkaa tuo valtava minuuden verkosto. Kudelma kudelmalta, lanka langalta on pystyttävä irrottamaan ajatusten ja tunteiden solmut, jotta puhdas tietoisuus saisi tilaa valaista aina hiukan enemmän minuuden monimutkaista mysteeriä.

Oleminen tuossa sanoinkuvaamattomassa autuuden tilassa päättyy pian, koska paluu takaisin mieleni runsaaseen verkostoon on väistämätön. Vielä kovin harjaantumaton lepattava mieleni vetää minut jälleen mukaansa tuohon minuudeksi kutsuttuun verkostoon ja niin palaan tavalliseen olemassaolon muotooni. Lähden paluumatkalle. Nyt viimeinenkin auringon kajo on kadonnut raidoittamasta taivasta ja siitä on tullut kokonaan harmaa. Nyt minun lepattava mieleni on rauhallinen. Siinä on syvää iloa ja inspiraatiota. Tuo täyttymyksen kokemus, näky – miten sitä voisikaan kuvata – kulkee nyt mukanani mielessäni. Se antaa minulle voimaa jatkaa taas haasteellista työtäni tietoisesti itseni kanssa.

Tarja Arffman Pihlajalahti, tammikuu 2013

Oppilas ja opettaja ovat aina paikalla

Seuraavan tarinan elävästä elämästä tarjoaa teille TietoisuusTarot kurssille osallistunut Juhani Lehto. Kiitän Juhania siitä, että saan jakaa tämän teidän kanssanne. Kirjoitus valaisee hienosti, kuinka muutama oivallus saattaa liikkeelle kokonaisen muutosvyöryn. Samalla se on antanut minulle vahvistusta opetuksieni merkityksellisyydestä oivallusten avaajana. Juuri näin toivon kaiken tekemäni työn auttavan jokaista omalla polullaan. Vastaukset todella ovat valmiina oppilaassa itsessään. Jos oppilas on valmis, hän näkee kuun, jota opettaja osoittaa ja oppilas muuttuu itse opettajaksi.

Tuuli, vesi, tuli ja maa

Ajatukset, tunteet, tahdonvoima ja fyysinen energia

Pitkän aikaa istuin sohvallani uhriutumassa. Syytin universumia itseluomastani häkistä, koska ajattelin että sen pitäisi antaa minulle jotakin, mitä tahansa, päästäkseni elämässä eteenpäin, vaikka en edes itse tiennyt mitä halusin. Juuri tästä syystä mitään ei voinut tapahtua. Viimein päätin mennä suuntaan, mistä oli vihjattu minulle aikaisemmin, mutta minkä olin jo hylännyt. Päätin aloittaa Tarot-kurssin.

Kun oppilas on valmis, opettaja ilmaantuu. Minun tapauksessani hän oli Tarja Arffman Elämäntaito Vidovalosta. Tarjan opetuksen avulla aloin ymmärtää olevani itse vastuussa siitä, mitä haluan luoda elämässäni. Aloitin miettimällä mitä oikeasti haluan tehdä ja mitä kykyjä minulla on. Pian ymmärsin, että pidän luonnossa oleskelusta ja eläinten kanssa toimimisesta. Minulla on myös tahdonvoimaa oppia uusia, hyödyllisinä pitämiäni taitoja.

Kun yrität löytää elämäsi tarkoitusta, ensimmäisenä sinun pitää ajatella, että mitä todella haluat. Tämä on Ilman energiaa, ajatukset. Tiesin nyt mitä tahdon ja yhdistin sen siihen, mitä voisin tehdä työkseni. Löysin koulun missä opetetaan kuinka luoda palveluita luonnon parissa; tämä tarkoittaen esimerkiksi retkeilyä, vaellusta ja muiden opastamista samaan. Sain myös ajatuksen, että minun pitäisi muuttaa lähemmäksi kyseistä koulua, jotta kustannukseni olisivat riittävän alhaiset opiskelua varten.

Seuraava luomiseen tarvittava energia on Vesi, tunteet. Ne vahvistavat sen, että todellakin haluat tehdä sen, mitä harkitset. Tunsin kiitollisuutta suunnasta, minkä olin löytänyt. Sitten päätin laittaa kaksioni myyntiin, vaikka se ei ollutkaan mennyt kaupaksi aikaisemmin. Tahdoin päästä polkupyörämatkan päähän tulevasta koulustani. Tällä kertaa sainkin asuntoni nopeasti myydyksi. Universumi pani merkille tarpeen, että minun oli muutettava ja miksi näin pitää tapahtua. Se täytti sen, mitä halusin luoda.

Kolmas luomiseen tarvittava energia on Tuli, tahdonvoima. Sitä on käytettävä, jotta voi raivata tieltään mahdolliset esteet matkalla kohti päämäärää. Aloitin tutkimalla miten koulutukseen voi hakea, mitkä ovat vaatimukset ja miten parhaiten voisin täyttää ne. Tarkistin kartasta parhaiten sopivat alueet missä voisin asua opiskellessani. Selvitin miten voin anoa opintovapaata työstäni kahdeksi vuodeksi. Olen myös päättänyt retkeillä läpi kesän saadakseni lisää kokemusta luonnossa liikkumisesta.

Viimeinen energia on Maa, materiaalin maailma, mikä muuttuu sen mukaan miten jo olen sen halunnut luoda; asuntokauppojen paperitöiden hoitaminen, uuden kodin remontoiminen, muuttaminen, polkupyörän sekä tarvittavien retkeilyvarusteiden hankinta ja uusien taitojen opiskelu.

Sinä, joka luet tekstiäni tässä hetkessä, yrittäen löytää tarkoitusta elämällesi ilman oikeaa suuntaa, toivon opettaneeni sinulle jotakin. Ehkä voit seurata polkuani hetkisen aikaa seuraten jälkiäni hiekalla ja luettavaksesi jättämiäni kylttejä tien varressa. Ota niistä se, minkä huomaat sopivan maailmankuvaasi ja ala luoda elämääsi itse, tiedostaen.

Namaskar

Juhani

Linkki Juhanin blogiin

Totuuden kosketus

Ihmisinä meillä on inhimillinen tarve tuntea totuus. Etsimme totuutta itsestämme ja elämästämme harhaillen epätoivoisesti sinne ja tänne. Haluamme ymmärtää olemassaolomme tarkoitusta ja oman itsemme merkityksellisyyttä.

Tämä tarve ajaa meitä kaikkia eteenpäin, vaikka usein emme edes tiedosta sitä itse. Kun tulemme elämässämme kohtaan, jossa totuuden löytäminen muuttuu tietoiseksi etsinnäksi, elämämme saa uuden sävyn. Joku tai jokin on herättänyt sisimmässämme toivon löytää päältäpäin järjettömältä näyttävän elämämme tarkoitus ja hyvyys. Tämä toivo sisältää mahdollisuuden tulla ihmisenä täydelliseksi.

Etsimisen nuorallatanssi

Tästä alkaa totuuden etsimisen haastava nuorallatanssi. Etsiessämme horjahdamme kovin helposti ja totuuden kapea kaista katoaa altamme. Juuri kun luulemme löytäneemme, elämä suistaa meidät raiteiltamme ja ottaa karheasti hymyillen luulot pois. Näin käy heti, jos kurkotamme liian haaveellisesti ja romantisoiden kohti henkistä ylevyyttä, unohtaen konkreettisen elämän tosiasiat ja aineellisen maailman jähmeät seinät.

Pudotus on ankara, jos universaalin rakkauden huumaamina etsimme täydellistä parisielua toisesta ihmisestä ja saammekin huomata joutuneemme vain keskelle hankalaa ihmissuhde draamaa. Samaten jos haaveellisina ojennamme kädet kohti enkeleitten maailmaa odottaen ihmeparantumista ja huomaammekin olevamme kasvotusten elämän ankarien tosiasioiden kanssa, johon kuuluu sairaus ja kuolema.

Yhtään helpompaa totuutta ei ole löytää aineellisen maailman faktoista, joissa henkinen todellisuus hylätään arvottomana sen vuoksi, ettei sitä voi tieteellisesti todistaa. Fakta ei auta silloin, kun tunnemme surua, kaipuuta, tarvetta olla rakastettu tai kun havahdumme tuntien kauheaa tyhjyyttä kylmien tieteellisten tosiasioiden edessä, jotka riisuvat ihmisyyden pelkiksi atomien tanssiksi. Silloin sielu sisällämme huutaa tuskasta tullakseen huomatuksi. Totuutta etsiessämme olemme nuoralla, jonka toiselle puolelle putoaminen aiheuttaa aineellisen elämän merkityksettömyyden ja toiselle puolelle putoaminen aiheuttaa henkisen tyhjyyden, joka vie elämältä sen kauneuden laadun.

Totuudelle avoin nöyrä mieli ja herkkä sydän

Totisesti totuutta etsiessään ihmisen on pidettävä pää kylmänä ja sydän lämpimänä. Ihmisen on opittava kohtaamaan aineellisen maailman todellisuus sellaisenaan ja samalla nöyrryttävä kaikki tietoisuudessaan kuuntelemaan hiljaa, kun sydän puhuu sanattomin sanoin mielen ulottumattomissa olevia viisauksiaan. Tässä on tuo kapea nuora, jolla totuus esittäytyy ihmiselle puhtaana ja vapauttavana. Se vaatii ihmistä riisumaan kaikki puolustuksensa. Hän joutuu purkamaan koko ajattelevan ja tuntevan mielensä rakennelman kerta toisensa jälkeen, tutkiessaan itseään ja elämäänsä totuuden paljastavien silmien alla. Hän joutuu luopumaan kaikesta, minkä hän omii itselleen, lopulta myös omanaan pitämästään minästä. Sillä minä, jolla hän tutkimusmatkaansa tekee, irrottaa hänet totuudesta ja hän jää minänsä kanssa saarroksiin keskelle totuuden merta, saavuttamatta koskaan etsimäänsä.

Kuinka ihmeessä totuuden voi sitten löytää? Jos olemme rehellisiä, me emme voi löytää totuutta, vaan meidän on oltava totuus itse. Pohdittuamme ja koettuamme riittävän kauan ja perinpohjaisesti elämää ja olemassaoloa, meille alkaa paljastua lainalaisuudet, jotka eivät petä meitä. Monet vanhat viisausperinteet ovat esittäneet meille tämän järkähtämättömän perustan monin symbolisin tavoin ja tarinoin. Etsiessämme voimme tukeutua näihin viisauksiin, ja vähitellen kurkottaa kohti tuntematonta totuutta. Ja sitten kerran koittaa hetki, jolloin kaikesta tuesta on luovuttava. Tuo hetki koittaa silloin, kun oivallat totuuden itse. Yhtäkkiä voit päästää irti kaikista rakennelmista, sillä ei ole enää kiinni pitäjää. Sulaudut kaikessa yksinkertaisuudessaan todellisuuteen tässä hetkessä, eikä mitään muuta jää jäljelle kuin totuus itse.

Tarja Arffman, Pihlajalahti, 28. tammikuuta 2017

Elämän haaste; tarkoituksen löytäminen

Henkinen kasvu on tänä päivänä minulle itsestään selvyys. Se ei ole jotakin, mitä voi harrastaa tai olla harrastamatta. Se yksiselitteisesti kuuluu elämään yhtä lailla kuin ihmisen fyysinenkin kehittyminen. Jokainen ihminen kasvaa niin fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti kuin henkisestikin. Kaikille tämä tapahtuu tiettyyn pisteeseen asti ilman tietoisia ponnisteluja, mikäli ympäristön olosuhteet antavat siihen mahdollisuuden.

WP_20151111_004

Vauva kuolee, jos hänelle ei anneta ravintoa. Ravinto voi olla fyysistä, psyykkistä, sosiaalista tai henkistä. Jos jokin näistä puuttuu totaalisesti, vauva ei voi kasvaa ja kehittyä. Jokainen tietää, että  fyysisen ravinnon puute johtaa  kuolemaan, mutta säilyäkseen hengissä vauva tarvitsee myös psyykkistä, sosiaalista tai henkistä ravintoa. Näiden osa-alueiden kohdalla jako ei kuitenkaan ole selvärajainen. Emme voi erottaa toisistaan täysin sosiaalista, psyykkistä ja henkistä. Jos yksi näistä on läsnä, myös muut ovat. Mutta oleellista on, että myös näiden puute johtaa kuolemaan.  Henkinen kasvu on siis eittämättä osa jokaisen ihmisen elämää, oli ihminen itse tietoinen asiasta tai ei.

Kasvuun herääminen

Kun ihminen alkaa kysellä elämän tarkoitusta ja sitä kuka minä olen, ihmisestä alkaa tulla tietoinen henkisestä kasvustaan. Usein elämä herättelee ihmistä erilaisten kriisien avulla. Ne armollisesti pakottavat usein niin mukavuus ja -turvallisuushakuisen ihmisen kysymään nämä kysymykset itseltään. Jos kaikki on hyvin, vain harvat vaivautuvat miettimään näin vaikeita kysymyksiä.

Elämän kriisit ovat siis aina mahdollisuus herätä, mutta ei ole harvinaista, että heräämistä ei tapahdu, vaan elämä jatkuu kamppailusta toiseen ja kriisistä toiseen ilman tietoista kasvua. Kasvua varmasti tapahtuu, mutta se tulee ilman tietoisia ponnisteluja. Kun ihminen jossakin vaiheessa herää henkiseen kasvuun, hän alkaa tietoisesti pyrkiä kohti päämäärää, kohti tasapainoa ja onnellisuutta. Silloin hän on valmis etsimään vastauksia ja oppimaan. Ihminen herää tietoisuuteen siitä, että hän itse on oman elämänsä ohjaksissa ja voi vaikuttaa oman elämänsä tasapainoon ja onnellisuuteen.

Tietoinen kasvu avaa uusia ovia

Tietoinen henkinen kasvu alkaa jostakin pisteestä ja se jatkuu hamaan loppuun asti. Kun on kerran astunut polulle, siltä ei enää pääse pois. Herännyt tietoisuus estää sen. Henkinen kasvu ei etene suoraviivaisesti, vaan polveilee monimutkaisesti elämän mukana. Oleellista on se, että kasvun myötä ihminen tulee tietoiseksi aina uusista todellisuuden tasoista. Jokainen uusi taso sisältää jo edellisen tason totuuden, samalla sulkien sen sisäänsä. Alemmalta tasolta et voi käsittää ylempää, mutta ylemmältä tasolta ymmärrät molemmat.

Kokonaisuuteen sulautuminen

Henkinen kasvu ei myöskään pääty syvään oivallukseen ja tietoisuuteen siitä, että ihminen itse on elämänsä ohjaksissa ja vastuussa kokemastaan onnellisuudesta ja tasapainosta. Tämän tason yläpuolella alkaa loistaa valo, joka johdattaa ihmisen oivaltamaan sen, että hän on osa suurta kokonaisuutta. Osa ykseyttä, jossa hänen oma kasvunsa on tehtävä, jolla hän täyttää paikkansa maailmankaikkeuden suuressa panoraamassa. Nyt hän alkaa olla valmis asettamaan oman pienen minuutensa palvelemaan suurta kokonaisuutta. Samalla hän saa kipeästi kaipaamansa vapauden, sydämen vapauden, joka antaa hänen virrata elämän ihmeellislisissä pyörteissä, kokemuksesta toiseen, ilosta suruun ja surusta iloon ilman, että hän koskaan erehtyisi pitämään niitä lopullisena totuutena elämästä. Ja kuitenkin, juuri tuon vapautensa ansiosta hän voi nauttia elämän kauneudesta, sen jumalallisuudesta ennen kokemattomalla tavalla.

Virran mukana kulkeminen

Ihmisen henkinen kasvu on todellakin elämän, sanoisiko elämien pituinen prosessi. Se kulkee vääjäämättä kohti päämäärää, jonka jokainen syvällä sisimmässään tietää. Tuo päämäärä on ykseys ja sen ilmennys on totuus, rakkaus, myötätunto ja viisaus. Kulkiessaan kohti tuota päämäärää, ihminen on omalla kohdallaan ja hän on aina oikealla kohdalla. Hän ei voi hypätä polullaan yhdenkään kiven yli, vaan kaikki kivet on hänen käännettävä ja tutkittava itse. Kukaan ei voi kulkea tuota polkua hänen puolestaan. Opastajinaan hänelle on matkallaan koko maailmankaikkeus, mutta jokainen askel on hänen otettava itse. Erehtymisen mahdollisuutta ei ole, koska matka etenee vain, jos hän itse nostaa jalkansa seuraavaan askeleeseen. Hän kulkee elämän suuressa virrassa ja sen hän tekee tietoisesti tai tiedostamattaan.

Tarja Arffman Pihlajalahti, tammikuu 2017

Mukavuusrajojen ylittämisen haaste

Syksyn uusi kertomus on jälleen poikani, Nuuti Arffmanin käsialaa. Nuuti valottaa taas hienosti, kuinka tarkkaavainen itsensä huomioiminen, voi avata tuntemattomia ulottuvuuksia itsestä, jos uskaltaa löytää uuden näkökulman nähdä.

Itsetutkiskelua sivarin arjessa

Istun kotonani, jälleen koneeni äärellä. Takanani on vuosi, pitkä, mutta nopea vuosi.14137771_1360679197279789_1316086882_n 7.9.2015 aloitin siviilipalvelukseni. Ensimmäinen kuukausi palveluksesta tulisi olemaan koulutusjakso Lapinjärvellä. Koulutusjakson jälkeen tarkoitukseni oli aloittaa palvelukseni hakemassani paikassa. Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin, kuin olin olettanut. Palvelusvuoteni alkoi osittain rosoisesti, mutta siihen on myös mahtunut paljon hyvääkin.

Vuosi antoi minulle aikaa miettiä itseäni ihmisenä. Millainen olen ja kuinka suhtaudun asioihin, jotka ovat oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Suoritin suurimman osan palveluksestani alalla, johon minulla ei ollut koulutusta, saati sitten kiinnostusta. Palvelus oli kuitenkin suoritettava. Palveluksen aikana sain huomata, kuinka itse suhtauduin palveluspaikkani hierarkiaan, sen toimivuuteen ja sen toimimattomuuteen. Kyse ei kuitenkaan ole nyt palveluspaikkani rakenteesta, vaan minun itseni tutkimisesta sen kautta, kuinka suhtauduin siihen.

Kuten mainitsin, paikka ei ollut minulle kaikkein mieluisin. Olin kuitenkin päässyt paikkaan, jossa tunsin, että palvelun suorittaminen ei tulisi olemaan liiallista tuskaa. Suoritin palvelustani Mikkelin keskussairaalassa, logistiikassa ja tarkemmin sisäisen postin vastaavana. En mene yksityiskohtiin, mikä minussa sai ajatukset liikkeelle, sillä onhan minun noudatettava vaitiolovelvollisuutta. Työssäni sattui kuitenkin paljon asioita, joiden kautta koitan katsoa itseäni kasvatuksellisessa mielessä.

Olen saanut huomata olevani kärsimätön henkilö joidenkin asioiden suhteen. En pidä valtaerittelystä, enkä siitä, kuinka se pystyy rikkomaan kommunikaation. En ole koskaan pitänyt siitä, että minua määräillään. Ironista kyllä, olen valmistunut nuoriso- ohjaajaksi, jonka työhön kuuluu, yhtään kaunistelematta juurikin määräily ja komentelu. Olen kuitenkin aina alistunut, kun minua itseäni on määräilty. Jostain syystä, vaikka haluaisin kieltäytyä, olen aina totellut. Kenties olen luonteeltani sen verran kiltti, että teen niin, jotta kukaan ei suuttuisi. Mutta mitä pahaa siinä olisi?

Kuten kaikki muutkin tunteet, suuttumus kuuluu luonnolliseen suhtautumiseemme asioihin. Usein se johtuu siitä, kun asiat eivät mene, kuin olimme toivoneet. Tilanne voi viedä meidät pois mukavuusalueeltamme, ahdistumme, pelästymme ahdistusta ja suutumme. Suuttumus on kuitenkin luonnollista, eikä sitä pitäisi sulkea pois, siihen olisi vain opittava suhtautumaan oikein. Tunteethan eivät tapa, ne vain voivat tuntua ikäviltä. Mikä minussa siis reagoi niin, että tunsin turhautumista ja suuttumusta?

Valtaerittely saa minut tuntemaan turhautumista ja suuttumusta. En pidä määräilystä, enkä myöskään sokeasta johtamisesta. Sokea johtaminen tarkoittaa sitä, että asioita johdetaan paikasta, mistä todellisuutta ei kyetä varsinaisesti näkemään. Takerrun kuitenkin nyt määräilyyn, sillä se herättää minussa enemmän tunnetta. Se saa minussa heräämään vihaa. Se saa syvällä minussa kuulumaan huudon ”sinä et ole meitä parempi, olet samalla tavalla ihminen”. Minulla on siis kova usko siihen, että jokainen ihminen, on kuitenkin lopulta ihminen. En välttämättä osaa elää näiden sanojen mukaisesti, mutta minulla on silti se usko sisälläni. Saatan vaikuttaa kaksoismoralistiselta heistä, jotka minut tuntevat. Haluan kuitenkin muistuttaa, että usein ihmisissä minua ärsyttää ne piirteet, joita minulta itseltäni puuttuu hiomatta. Kukaan ei ole täydellinen, eikä tarvitsekaan olla.

Jos luet tätä, saatat olla jo lukenut aiemmat kirjoitelmani, joissa mainitsen monesti, että olen ollut koulukiusattu. Palatessani tähän ajatukseen huomaan, että eriarvoisuuden vastaisuuteni kumpuaa sieltä. Kiusattuna olo on yksi yhteiskunnassamme näkyvä eriarvoisuus. Se asettaa rajan kiusaajan ja kiusatun välille. Pahimmassa tapauksessa niin suuren, että menetämme upeita yksilöitä joukostamme. Kenties siis koen valtaerittelyn ja perusoletuksen toisen ”pakotetusta” kunnioittamisesta. Tarkoittaen siis sitä, että toisen olisi kunnioitettava toista enemmän, koska tämä on korkeammassa asemassa, kuin muut.

Tuntemus pakotetusta kunnioituksesta saa minut tuntemaan surua, koska olen joutunut alistumaan elämässäni monen ihmisen edessä. Oman kiltin luonteeni takia, olen joutunut pakotetusti kunnioittamaan toista, vaikka tarvetta ei olisi ollut. En saisi pelätä sitä, että toinen suuttuu minulle, sillä en saa pelätä itsekkään sitä. Viha saa meissä heräämään ne puolet, joita pidämme heikkoina ja saavat meidät puolustuskannalle. Olisiko kuitenkin jokin mahdollisuus kääntää nämä ”heikkoudet” vahvuudeksemme? Kenties voisimme kääntää ne katsomalla niitä toiselta kantilta ja tukemalla niitä järjellä. Otetaanpa esimerkiksi vaikka minä.

Olen tullut siis siihen tulokseen, että olen liian kiltti. Kiltteyteni alistaa minut tottelemaan ja samalla palauttamaan huonot muistot kiusaamisesta mieleeni. Tämä ahdistaa minua ja saa minut tuntemaan lopulta ärtymystä. Minun olisi kuitenkin otettava itseäni niskasta kiinni ja sanottava ”Tämä ei tunnu oikealta, lopeta”. Se on helpommin sanottu, kuin tehty. Minun olisi laitettava sille loppu siinäkin pelossa, että joku suuttuu. Tunteethan eivät tapa, ne vain voivat tuntua ikäviltä. Kuinka sitten päädyin tähän ajatukseen palveluksessani? Yksinkertaisesti siksi, että minulla ei ollut paikkaa paeta. Jouduin kohtaamaan itseni, ajatukseni ja tunteeni. Uskokaa tai älkää, siitä oli hyötyä. Sillä tätäkään kirjoitelmaa ei olisi tässä, ellei takanani olisi ollut pitkä, mutta nopea vuosi. Vuosi, jonka jälkeen istun kotonani, jälleen koneeni ääressä.

Nuuti Arffman 18.8.2016

Sisäinen matkani

On vuoden 2014 Helatorstai ja omenapuu on kukassa. Ilma on helteisten päivien jälkeen muuttunut yllättäen kovin kylmäksi. Olen ihastellut tänä keväänä luonnon puhkeamista kukkaan syvän ilon ja rauhan saattamana. Sisäinen matkani on tuonut minut näköalapaikalle tämän hetken levolliseen tilaan, jossa voin tarkkailla elämän sykettä juuri sellaisena kuin se on, ilman tarvetta muuttaa mitään. Tämä autuas tila sulkee sisäänsä kaiken kokemuksen, minkä ihmeelliset aistini luovat yhdessä ulkomaailmasta tulevien värähtelyjen kanssa. Se sisältää myös koko mieleni ajatuksineen, tunteineen ja mielikuvineen. Olen tarkkailija, kaiken näkijä. Kuka minä olen? Mieleni antaa vastauksen tietoisuus ja kuitenkin olen tuon määritelmän ulottumattomissa. Minä olen se mikä olen, tuntematon, tavoittamaton, olematon.

DSCN1836

Olen osa maailmaa kehoni ja mieleni yhtyessä maailman värähtelyyn ja samalla luon vuorovaikutuksessa oman maailmani. Olen olemassa vain suhteessa johonkin toiseen. Tuo suhde toiseen luo olemassaolomme kokemuksen. Kun aistini sulkeutuvat minun maailmani sammuu ja jossakin tarkkailevalle tietoisuudelle avautuu toisenlainen maailma, päivätietoisen mieleni nukahtaessa tietoisuus vaipuu tarkkailemaan unien maailmaa. Ja kun herään synnyn jälleen tähän maailmaan. Aistimme siis avaavat yhteyden toisiimme ja maailmaan. Samalla ne kuitenkin saavat aikaan harhan, antavat meidän kokea itsemme erillisinä olentoina. Tämä kaunis, yksinkertainen totuus on saanut minut havahtumaan elämän ykseyteen. Olemalla sopusoinnussa osa tätä ykseyttä voin kokea suunnatonta iloa, rauhaa ja kiitollisuutta elämän ihmeestä. Tämä autuas tilani on vaatinut pitkän matkan kulkemista sisäänpäin, kohti tuntematonta.

DSCN1892

 

Sisäinen matkani on ollut rämeikköinen ja mutkikas, eikä se olisi onnistunut ilman osallistumistani maalliseen elämään. Se on vaatinut minua sitoutumaan elämään niin sisäiseen kuin ulkoiseenkin täydellisesti, se on vaatinut minulta tietoisuutta ja tahtoa tutkia tarkasti kaikkea, minkä olen kohdannut. Se on vaatinut opiskelua, lukemista, pohtimista, keskusteluja ja elämistä arjessa ihmissuhde haasteineen ja toimeentulon huolineen. Tuo matka on ollut koko elämäni.

Se jatkuu loputtomiin, en voi tietää mihin kaikkeen se kuljettaakaan, sillä sen loppu ei häämötä kuoleman portilla, vaan kuolemattoman, olemattoman syntymättömän matka jatkuu siitäkin eteenpäin. Mutta tähän elämään se antaa näköalapaikan, josta elämä näyttäytyy suurenmoisena seikkailuna. Mitä kaikkea persoonallinen olomuotoni; tämän hetken ihminen Tarja, voikaan kokea, oppia ja oivaltaa elämän matkalla! Kun suuntaan huomioni mieleni muistojen maisemaan, saan kiinni ensimmäiset hiljaiset kuiskauksen matkalle lähtemisestä.

Alussa oli pyykinkuivausteline

Vuosi on 1997. Levitän pieniä ja suuria pyykkejä kuivaustelineen valkeille langoille. Joka päivä minä levitän pyykkejä; kolmen lapsen, miehen ja naisen vaatteita. Tätäkö elämäni on; joka päivä toistuvat askareet. Loputtomat pyykkien kuivaustelineen langat, yhä uudelleen täytettävinä, päivä päivän jälkeen, vaatteet vaihtuvat ja muuttuvat, levittäjä pysyy samana. Tässäkö on minun elämäni tarkoitus?

Skannaus_20150502 (3)Hämmentyneenä, hieman ahdistuneena esitän kysymykseni mielessäni. En tiedä keneltä odotan vastausta. En edes uskaltaisi miettiä keneltä sitä pitäisi kysyä, sillä kaikki elämässäni on kohdallaan. Hyvä ja kiltti mies, kolme maailman suloisinta lasta, kaunis koti, taloudellinen toimeentulo riittävä. Ja minä itse; miehensä ja lastensa rakastama, sukunsa arvostama ja oman arvonsa tunteva nainen. Pyykit asettuvat kauniisti telineelle ja kysymykset jäävät hämärään kuivaushuoneen uumeniin. Minä astun ulos pihalle aurinkoon. Nuorin poikani näkee minut ja juoksee vielä haparoivin askelin vastaan. Juostessaan hän levittää pienet käsivartensa halausta varten. Kaappaan hänet syliini ja koen äitinä olemisen turvallisuutta.

WC-lukemisen kalpea kutsu

Istun vessassa ja luen satunnaisen lehden artikkelia kuolemasta. Mieleeni tulvii kysymyksiä elämästä ja kuolemasta. Mitä tämä on? Miksi elämme? Miksi olemme olemassa? Mitä tapahtuu, kun kuolemme? Tämän kysymyksen kohdalla ahdistus nousee liian suureksi ja työnnän lehden syrjään ja päätän, ettei minun tarvitse ajatella moisia asioita nyt. Olen nuori ja elämäni on vielä edessäni.

WP_20150612_003

Jossakin syvällä itseni salatuissa sopukoissa tiedän, etten haluaisi koskaan kohdata noita vaikeita ja suunnattoman pelottavia kysymyksiä. Samalla myös tiedän, että joskus ne tulevat kohdalle, mutta juuri nyt onnistun vetämään ne pöntöstä alas jälkiä jättämättä. Niin ainakin luulen. Ja niin arki jatkuu. Pienet ja suuret askareet ja tapahtumat muodostavat tunteja, joista tulee päiviä. Päivistä viikkoja ja viikoista vuosia ja niin arki jatkuu, mutta hiljaiset kysymykset nostavat ujosti päätään aina silloin tällöin pyykinkuivaustelineen edessä.

Sielunmatkakumppanin kohtaaminen

Syksyn saapuessa olin saanut uuden ystävän ja uuden harrastuksen. Edellisenä talvena tutustuin avantouintiin, kun vanhin sisareni Inkku, oli löytänyt siitä itselleen reumaan uuden hoitokeinon. Olin aluksi jokseenkin epäluuloinen moiseen hullutukseen, mutta kun näin Inkun rohkean pulahtamisen jäiseen veteen, se näytti minusta huikealta itsensä ylittämisen suoritukselta. Ja kun hän kertoi kuinka hyvää tekeviä vaikutuksia uimisella avannossa oli, halusin itsekin kokeilla ja ylittää itseni. Asia jäi hautumaan kesän yli.

WP_20150504_023

Olimme muuttaneet ihanaan rivitaloon vuosi aikaisemmin ja talo oli 30 metrin päässä uimarannasta. Niinpä kovin luonnollisesti aloitin uimisen omasta rannasta jo kesällä. Jatkoin uintia syksyn tultua ja huomasin pian, että uiminen kylmässä vedessä näyttikin olevan muoti villitys. Joka aamu tai ilta rantaan vaelsi liuta aamutakkisia naisia pulahtamaan veteen. Yksi noista naisista oli entinen kerrostalonaapurini Eine. Olimme hyvänpäivän tuttuja jo pidemmältä ajalta, samoilta pihoilta ja saman ikäpolven lapset. Siinä meitä yhdistävät tekijät! Juttelimme uimisesta ja totesimme molemmat tähtäävämme samaan eli jatkaa uintia mahdollisesti läpi talven. Sanoin Einelle, että hän voisi oikein hyvin käydä luonani vaihtamassa vaatteensa, kun tuli niin kylmä, ettei ulkona enää tarkenisi riisua.

Jatkoimme uintia ja aloimme tutustua. Päätimme ilmojen kylmetessä, että alkaisimme kulkea yhdessä avannolla. Hankkisimme avaimet uintikopille ja ryhtyisimme virallisesti avantouimareiksi. Siitä alkoi pitkä ystävyytemme ja yhteinen taipaleemme henkisellä polullamme. Silloin emme toki sitä vielä tienneet. Kumpikin me odotimme jokailtaista uintia innokkaasti, sillä silloin saimme kertoa toisillemme kaikkein tärkeimmistä ja arkaluontoisistakin asioista ja tuo kaikki oli ihmeellisen helppoa meidän kahden välillä! Meistä tuli yllättävän nopeasti läheiset sydänystävät. Nuo uintiretket keskusteluineen johtivat meidät kuin huomaamatta itsemme ja elämän tutkiskelun äärelle.

 

Kysymättömien kysymysten äärellä

Jo aiemmin olin alkanut lukea itsehoitoon ja itsensä tuntemiseen liittyvää kirjallisuutta. Homeopatia oli kiinnostanut ja sitä olin kokeillutkin lasten flunssien ja korvatulehdusten hoitoon. Hauska yhteensattuma oli, että myös Eine oli kokeillut homeopatiaa. Mielenkiintoni itsehoitomenetelmiin lisääntyi Inkun hakiessa apua reumaansa. Hän kertoi minulle uudesta luontaishoitajastaan, joka oli puhunut ihmeellisiä asioita ihmisestä ja ihmisen salaisista voimista sekä kyvystä parantua.

062

Minua alkoi kovasti kiinnostaa tuo ihmisen salattu puoli. Luin paljon kirjallisuutta fyysisen terveyden vaihtoehtoisista parantamismenetelmistä. Kahlasin läpi hirveän paljon myös erilaisia psykologiaan, kasvatukseen ja ihmissuhteisiin liittyviä kirjoja, aivan kuin etsien jotakin. Mikään näistä kirjoista ei sisältänyt sitä mitä etsin, kuinka olisi voinutkaan. Enhän itsekään tiennyt, mitä olin etsimässä.

Katse sisäänpäin

Jossakin mieleni perukoilla alkoi nousta pystyyn pieni tienviitta. Tästä minä sitten kerroin eräällä uintiretkellä Einelle. Puhuin Einelle, että minulla oli kummallinen tunne; minun pitäisi katsoa sisäänpäin, mutta en yhtään tiennyt kuinka se tapahtuisi. Tiesin vain, että ihmisessä ja elämässä oli jotakin sellaista, mistä ei voinut saada selvää muutoin kuin katsomalla sisäänpäin. Tunne oli todella aika outo, koska minulle oli selvää kuin vesi, että katse sisäänpäin oli tie, jota minun tuli seurata. Kun taas se, kuinka pääsisin tuolle tielle, oli minulle tuolloin täysi mysteeri.

Joka tapauksessa se, että sain kertoa tunteestani Einelle, oli hyvin tärkeää. Aivan kuin tuo kertominen olisi tehnyt siitä enemmän todellisen mahdollisuuden. Eine, maailman paras kuuntelija kuunteli, ilman suuria kommentteja puolesta tai vastaan. Se oli juuri sitä, mitä tarvitsin. Puhuessani ääneen Einelle, puhuin todellisuudessa itselleni ja tulin yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että sisäänpäin katsomiseen oli olemassa jokin tie.

WP_20150504_015

Nämä tuntemukset olivat ensimmäiset itse tunnistamani merkit sisäisestä äänestä, joka hiljaa alkoi kuiskailla korvaani. Tuolloin tosin en vielä tiennyt mitään sisäisestä äänestä tai ohjauksesta, sen enempää kuin henkisyydestäkään. Minun uskontoni oli pelkistetty. Uskoin jollakin tavalla suurempaan voimaan, mutta en eritellyt tai ollut tutkinut sitä. Uskoin vakaasti, että jos yritän toimia oikein ja olen vahingoittamatta toisia sekä pyrin tekemään hyvää, olen elämässäni oikeassa suunnassa. Se riittikin minulle hyvin pitkäksi aikaa. Itsekään tietämättä sitä, että sisäänpäin katsomisen kuiskaukset olivat minulle ovi uuteen maailmaan, jatkoin tavallista elämääni. Tietämättömyydestäni huolimatta henkinen etsikkoaikani oli alkanut.

WP_20150627_009(1)

Tuo samainen etsintäni on siis tuonut minut nyt tähän sisäiseen autuaaseen tarkkailijan pisteeseen. Olen oppinut tässä hetkessä elämisen salaisuuden. Olen ymmärtänyt syvästi hyväksymisen taidon vapauttavan lahjan.

Olen oivaltanut ihmisenä olemisen salaisuuksia, nähnyt olemassaolon näennäisten ristiriitaisuuksien taakse. Olen nähnyt välähdyksiä todellisuudesta. Nyt olen oppimassa astumista elämän virtaan ehdoitta. Koen kiitollisuutta ja sisäistä onnellisuutta ja rauhaa. Seikkailunhaluisena ja riemuiten haluan olla osa elämän ihmettä, niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina, niin kauan kun viivyn Tarjana tässä maailmassa.

Lämmöllä Tarja

palaa takaisin

Ystävystyminen pikku-mielen kanssa

Helteinen heinäkuu hellii tällä viikolla meitä. Terassimme ja pihan kukkaloisto on lumonnut minut. Rakastan istua keinussa ja olla osa luonnon täydellistä kauneutta. Kaikki ympärilläni kuhisee ELÄMÄÄ. Ja minä aistieni ja aivojeni kautta olen luomassa tätä ihmeellisyyttä! Olen osa aurinkoa sen lämmittäessä ihoani hikisen kuumaksi. Olen osa sen valoa, kun se häikäisee silmäni ja antaa minun yhtyä koko luomakunnan väri- ja muotoleikkiin. Olen osa tuulenvirettä, kun se hellästi sivelee viileällä kädellään kasvojani. Olen osa pioninkukkaa, kun sen levittämä aromi saapuu sieraimiini ja muuttuu tuoksuksi. Kun istun näin ja hengitän elämää sisääni, tunnen rakkautta ja kiitollisuutta siitä, että olen osa elämän ihmettä eikä minun tarvitse muuta kuin olla ja avautua ottamaan vastaan. Onnellisuus on olemista tässä hetkessä osana elämän ihmettä. Niin yksinkertaista, kyllä aivan liian yksinkertaista useimmiten liian vaativalle pikkuruiselle mielelle, joka kadottaa hetken ajatusten virtaan haluamalla jotakin muuta kuin läsnä olevan hetken.

DSCN1925

Pikku-mieli

On haastavaa oppia elämään yhdessä tämän pikku-mielen kanssa, joka ei suostu katoamaan, vaikka olisitkin löytänyt sisäisen Itsesi ja haluaisit olla rauhassa ja ottaa avoimesti elämän vastaan. Niin se on, sisäisen Itsen on huomattava myös tämä pikkuinen ja annettava sen rauhassa purkaa energiaansa ja jatkaa omaa elämäänsä, niin kauan, kunnes se sulautuu itseään suurempaan. Oikeastaan sitä on hauska seurata, kun ensin oppii siirtymään sen taakse, niin ettei se tempaa sinua kokonaan mukaansa ja saa houkuteltua sinua maisemiin, jossa mikään ei ole enää hyvin. Kuunnellaanpa hetki sitä.

”Voi miten on kaunista…pitäisi ottaa kukista uusia kuvia…Ihana aurinko, lämmittää niin kuumasti…tarvitsevatkohan kukat vettä…en jaksa nousta tästä nyt…uh..huh..liian kuuma…olen aivan hikinen…pitäisi varmaan hakea juotavaa…lähtisikö hakemaan..ai niin unohdin laittaa sen viestin sille…ooh menen nyt tai ehkä kastelen kuitenkin tuon yhden kukan…aah ihanasti tuulee, jos menisikin uimaan…mutta ensin sitä juotavaa ja ai niin se viesti….”

Sisäisen Itsen syntymä

Tällaista oli pikku-mielen katkeamaton virta ennen AINA, nykyään sen tahti on hidastunut ja välillä se on paljon jopa hiljaa. Muutos on tapahtunut hitaasti vuosien myötä, se on vaatinut tarkkailua, meditaatio harjoitusta ja tarkkailua sekä pohdintaa ja opiskelua. Ja kuin huomaamatta minussa on syntynyt tai paremminkin paljastunut sisäinen minä, joka tyynesti katselee tuota pikkuista mieltä, joka ei kovin usein jaksa olla hiljainen. Mutta jo sen huomaaminen ja seuraaminen auttaa tuomaan rauhaa tähän hetkeen. Eikä pikku-mielestä oikeastaan ole harmia, jos se poukkoilee viattomissa asioissa, paitsi että se saa läsnäolevan hetken muuttumaan sisäisen puheen tulvaksi. Tästä seuraa se, että maailman luomisen ihme aistien kautta hämärtyy taka-alalle ja menetän silloin elämässä tärkeimmän ja ainoan, mikä voi tuottaa todellista iloa.

DSCN1922

Pikku-mielen mieli puuhat

Pikkuruinen osaa tuottaa kyllä paljon myös harmia! Esimerkiksi silloin, kun se alkaa ratkaista ongelmia, joita sillä ei ole valta ratkaista.  Ja tosiasia on, että se ei voi ratkaista juuri mitään, vaikka se sinnikkäästi yrittää niin tehdä. Se saattaa taukoamatta pohtia kuinka joku asia olisi pitänyt tehdä, eikä se millään usko, että sitä mikä on jo tapahtunut, ei voi muuttaa. Tai se saattaa loputtomasti jauhaa käytyä keskustelua, joka aiheutti tunnekuohuja ja yrittää keksiä, mitä olisikaan pitänyt sanoa. Se kääntää yhä uudelleen sanoja mieleisekseen tai kertoilee, minkä vuoksi toisen sanomiset ja tekemiset olivat vääriä ja epäoikeudenmukaisia.

Tämä melkein huomaamaton ”touhu” saa tunteet mukaan leikkiin ja kohta koko minä on sukeltanut sumuisen harmaan pilviverhon sisään ja on kadottanut sen, mikä oli todellista. Se saattaa todella kietoa sinut kuristavaan otteeseensa ja alat uskoa, että elämä on oikeasti niin synkkää ja murheellista, kuin se väittää; vailla mitään mahdollisuuksia ratkaista ongelmia. Tämähän ei tietenkään ole totta! Hassua on se, että me yleensä suostumme elämään näin! Niin tiedän, me suostumme, koska se vaikuttaa ihan normaalilta…mutta normaalia se on juuri niin kauan, kunnes alat saada pikkumielen itse teosta kiinni! Vasta sitten alat nähdä kuinka toivottomia pikku-mielen sinnikkäät yritykset korjata elämä on!! Ja tämä on vain yksi sen uskomattomista tavoita ELÄÄ omaa elämäänsä!

DSCN1930

Pysähtyminen itsensä äärelle on avain

Uskokaa tai älkää, mutta pelkästään pysähtymällä kuuntelemaan tätä ihmeellistä pikku kaveriamme päämme sisällä, elämä voi muuttua aivan kokonaan. Totta on, että sen onnistuminen ei ole aivan helppoa, ei sen vuoksi etteikö se olisi aivan yksinkertaista, vaan juuri sen vuoksi, että se on liian yksinkertaista pikku-mielelle! Ja pikku-mieli on todella taitava muuttumaan sinuksi itseksesi joka asiassa ja käänteessä! Se näet on johtoroolissa niin kauan, kunnes opit näkemään sen.  Ja jos se kerran saa johtaa, niin pysähtymisen hetkelläkin se yrittää keksiä, kuinka mielen tarkkaileminen tapahtuu eli se alkaa totuttuun tapaansa heti ratkaista ongelmaa ja pää on jälleen tulvillaan ajattelun katkeamatonta virtaa! Tulos on tietenkin se, että et pääsekään mielesi taakse, vaan se on huomaamattasi taas vanginnut sinut itsensä sisälle uudelleen. Tämän vuoksi pysähtymisen täytyy tapahtua tietyllä tavalla. Me ikään kuin alamme huijata pikku-mieltä, ensin itsekään sitä oikein ymmärtämättä. Tämä sitten on se, joka vaatii menetelmän eli meditaatioharjoituksen.

Meditaation haaste

Voi, muistan vieläkin niin kirkkaasti ensimmäiset omat yritykseni meditaation harjoittamiseen noin 14 vuotta sitten. Istuin alas lootusasentoon, asettelin kädet polvilleni peukalo ja etusormi yhteen liitettynä ja suljin silmäni ja aloitin laskemisen yhdestä kymmeneen. Mitäkö tapahtui? No, mieleni oli kuin kysymysmerkkiketju: mitä tässä pitäisi DSCN1916tehdä, mitä pitäisi tapahtua, mitä näiden numeroiden laskeminen tarkoittaa, miten ihminen muka voi olla ajattelematta…kysymysten tulva täytti mieleni ja sen lisäksi ajatukseni poukkoilivat muutenkin sinne ja tänne! No lopputuloksena muutaman minuutin jälkeen avasin silmäni ja olin valmis luovuttamaan, koska kaikki tuntui liian käsittämättömältä. Sekamelska mielessäni oli liian hämmentävä. Jos olisin tiennyt, että juuri tuo hämmennys oli ensimmäinen merkki oivaltamisesta, olisin voinut olla tyytyväinen. Sen sijaan pikku-mieleni oli aivan turhautunut! Onneksi en kuitenkaan antanut periksi, ja niinpä kokeilin erilaisia tapoja sitkeästi.

Etsivä löytää

Käytin aktiivista mielikuvaharjoitusta, jossa loin itselleni rauhaisan paikan mielikuvissani. Tämä tuntui jo miellyttävämmältä ja huomaamattani keskittyminen mielikuvaan, auttoi minut rauhallisempaan mielentilaan. Pääsin varkain kokemaan sisäisen kehoni, kun koin erään kerran yhtä äkkiä leijuvani ilmassa. Säikähdin niin, että avasin silmäni, koska luulin, että voisin kadota johonkin tuntemattomaan maailmaan.  En kuitenkaan tuolloin oivaltanut vielä, mistä tässä kaikessa oli oikeasti kysymys. Jatkoin harjoituksia, koska se oli niin kovin MIELENkiintoista.

DSCN1940

Meni varmasti ainakin puolivuotta aktiivista harjoittelua, ennen kuin aloin hahmottamaan ajattelevan mielen erillisenä tarkkailijasta. Tässä vaiheessa olin alkanut käyttää keskittymiseen sitkeää kysymystä: kuka minä olen? vastauksen saatuani, heitin sen pois ja kysyin mielessäni yhä uudelleen kuka minä olen, aina keskittyen siihen minään, joka oli jäänyt edellisen vastauksen jälkeen jäljelle. Minä tulin hitaasti tietoiseksi ajattelevasta mielestä ja huomasin, että kaikki mentaalinen toiminta ei lakkaakaan, kun ajattelun virran huomaa ja se pieneksi hetkeksi lakkaa virtaamasta. Silloin tapahtui se ihmeellinen asia, että huomasin siirtyneeni ajattelevan pikku-mielen taakse. Tosin vielä tuolloinkaan en tajunnut, että tarkkailijana oli kuin olikin se haaveellinen tavoite eli Korkeampi itse. Se oli yhä verhoutunut asuun, joka peitti sen. Näin valon, mutta liekkiä en oivaltanut.

DSCN1943

Pitkän matkan alku askeleet

Tämä oli merkkipaalu itsetuntemuksen polulla, sillä vasta tästä tiedostamisen pisteestä voi alkaa todellinen itsetuntemuksen matka! Ja kun se alkoi, sillä ei ole ollut rajaa. Olen aina löytänyt uuden tuntemattoman, johon sitkeästi keskittymällä ja tarkkailemalla on avautunut maailma, jota en aiemmin edes kyennyt kuvittelemaan. Lisäksi on tosiaan tarvittu aimo annos innokkuutta opiskella ja lukea ja pohtia! Mutta palkintona kaikesta uurastuksesta elämäni on tänä päivänä riemullinen seikkailu, joka on täynnä uusia ulottuvuuksia! Tässä on myös syy siihen, että kannustan jokaista ensin tulemaan tutuksi oman pikku-mielensä kanssa ja ystävystymään sen kanssa! Ystävystyä et voi, ennen kuin opit näkemään sen!  Älä anna pikku-mielen asettua esteeksi, vaan anna sen paljastaa itse itsensä! Kun sen haavoittuvaisuuden huomaa, sitä alkaa rakastaa ja rakkauden myötä se muuttuu hitaasti lopulta läpinäkyväksi! Siis kulje sinäkin vain rohkeasti kohti meditaation salaisuutta!

Lämmöllä Tarja

Pihlajalahti, 25. heinäkuuta 2014

palaa takaisin

Tunteiden ristiaallokot

Tunteiden maailma on hämmästyttävä ja hämmentävä. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi sitä, miten riippuvainen meidän onnellisuutemme kokemus on tunteistamme? Entä onko koskaan juolahtanut mieleesi, että onnellisuus voisi olla jotakin muuta kuin tunnetta? Tämä on yksi niistä asioista, joita olen tutkinut, pohtinut ja tarkkaillut itsessäni intensiivisesti kaikki nämä itsetutkiskeluni vuodet. Tämä työ on tuottanut hedelmää ja koko nykyisen onnellisuuteni kokemus väistämättä lepää kyvyssäni olla läsnä tunteilleni.

Sinuksi tunteiden kanssa

Jos haluaa olla sinut itsensä ja elämänsä kanssa, ihmisen on opittava ymmärtämään ja tunnistamaan tunteensa sekä olemaan läsnä omille tunteillensa. Me ihmiset pidämme tunteita helposti itsestäänselvyyksinä. Ne tulevat ikään kuin ihmisenä olemisen kaupanpäällisenä. Kun olet ihminen, niin sinulla on tunteita ja piste. Mutta jos koskaan haluat olla onnellinen, sinun on totisesti pysähdyttävä tunteiden äärelle. Ei pelkästään omien tunteidesi äärelle, vaan yleisesti pohtimaan tunteiden merkitystä ja olemusta elämässä.

Tuskin muistan, kuinka itse aikoinaan havahduin tunteisiini. Luullakseni siihen johdatti minut sekä lukemani kirjallisuus että psykologinen elämänkaarivyöhyketerapia. Muistan kuitenkin sen, että jossakin vaiheessa ymmärsin, että kaikki tunteet olivat minun omiani. Voisin itse vaikuttaa paljonkin siihen, miten suhtautuisin tunteisiini.  Rupesin hitaasti ottamaan vastuuta omaista tunteistani. Muistan myös kuinka vaikeaa tuo vastuun ottaminen alkuun oli.  Tieto siitä, että kukaan ei oikeasti aiheuta tunteitani, vaan että ne nousevat minusta itsestäni, oli välillä todella vaikeaa niellä. Oli äärettömän vaikeaa kääntää katse itseensä, jos joku oli ilmiselvästi toiminut väärin minua kohtaan. Kerta kerran jälkeen sain kuitenkin aina lopulta todeta, että rauha saapui minuun vasta sitten, kun olin itse oivaltanut omien tunteideni merkityksen ja tarkoituksen kussakin tilanteessa. Jokainen käymäni prosessi auttoi minua ymmärtämään itseäni ihmisenä paremmin. Tunteiden käsittely on helpottunut hitaasti vuosi vuodelta. Nykyään en enää huku tunteisiin. Olen oppinut kellumaan kovassakin myrksyssä ja odottamaan tunteiden tuulien tyyntymistä.

Tunteet ovat juuri se puoleni, jonka avulla opin olemaan läsnä itselleni. Tosin silloin aikoinaan en itse vielä oivaltanut, että kysymys oli juuri läsnäolosta.  Kirjoittaminen auttoi minua monta kertaa vaikeissa tilanteissa kääntymään itseeni päin.

Seuraavassa on kirjoitus vuodelta 2010, jolloin kävin vaikeaa sisäistä kamppailua nykyisen parisuhteeni alkuvuosina.  Tämä teksti on aito ja itselleni aikoinaan kirjoitettu. Haluan jakaa sen kanssasi. Ehkä siinä on jotakin, mikä voisi auttaa sinua ymmärtämään itseäsi paremmin.

Rakkauden rannalla

Ja niin minä jälleen olen huuhtoutunut rantaan itseni äärelle, rimpuiltuani loputtoman kauan verkossa, jota kutsuin rakkaudeksi. Suloiset sanat huuliltani ovat vaihtuneet jälleen teräviksi piikeiksi, jotka yrittävät pistää toista saadakseen hänet tunnustamaan virheensä. Hyljätyksi tulleen, hyväksikäytetyn ja väärinkohdellun pienen minäni tunteet nousevat hyökyaallon tavoin puolustamaan oikeuksiaan olla rakastettu ja hyvä. Kaiken karmivan kamppailun lopussa huomaan rikkirevittynä makaavani jälleen Itseni totisten silmien alla. Sisäinen minä katsoo minua ja huutaa minulle silmiensä sanattomalla kielellä: ”Lopeta rakkaani tuo riuhtominen. Hajotat koko hyvän perustan, jonka jo olimme rakentaneet. Heitä tuo sanojen moukari kädestäsi ja suostu tulemaan jälleen minun syliini. Kumppanisi syli jonne olet nyt kiivennyt, on yhtä täynnä tuskaa, epävarmuutta, itsesyytöksiä ja arvottomuutta kuin oman pienen minäsi syli.”

Vastaukset nousevat sisältä

Tuossa on vastaus tuskaani. Vapisten minä yritän irrottautua mieleni karusellista, joka takoo sanoja tulisessa pätsissä, löytääkseen juuri oikeat lauseet puolustaakseen oikeuksiaan toista vastaan.  Hiljalleen irrottaudun ja suostun kuuntelemaan sisältäni tulevia kuiskauksia.

Kuka voi arvostaa sinut ehyeksi?

Kuka voi rakastaa sinua niin paljon, että asettaa oikeat rajat sille, mitä kestät?

Kuka voi hyväksyä sinut niin, ettei kenenkään maailmassa enää tarvitse hyväksyä sinua?

Kuka voi tietää mitä jaksat?

Kuka voi ymmärtää mitä eniten tarvitset ja haluat?

Ja kuka voi tuon kaiken sinulle antaa?

Vastaus kirkuu punaisena ja vahvana sielustani: MINÄ! MINÄ! VAIN MINÄ!!!

Valun tyhjiin, huuhtoudun hiekkana mereen. Missä minä matkallani kadotin itseni? Milloin aloin salakavalasti lastata odotuksiani ja omaa tyhjyyttäni toisen syliin ja sydämeen? Miksi sokeus yllättää jo silmänsä avanneenkin? Voi miten monta kysymystä vailla vastausta. Mutta vastaukset ovat olemassa, ne on vain löydettävä.

Minuuteni perusta löytyy

Varovasti uskallan tunnustella jalkojani, joilla todella seison. Jos juuri tällä hetkellä minulta pyyhkäistäisiin kaikki elämästäni pois, mitä minulle jäisi jäljelle? Mitä jäisi? Murentuisinko lopullisesti, kaatuisinko kasvoilleni maahan, jaksamatta enää koskaan nousta ylös elämään. Ja heti minä tiedän, mitä minulle jäisi.

Minulle jäisi USKO ELÄMÄÄN ja sen mestarilliseen vääjäämättömään oikeudenmukaisuuteen. Se minulle jäisi ja se minulla juuri nytkin on. Se on minun jalkani, joilla minä elämässäni seison. Sen ympärille voin alkaa rakentaa uudelleen minuuttani, sitä jonka on määrä toteuttaa itsensä ja sielunsa suunnitelma.

Vahvana, itsevarmana ja uljaana tuo minuus jo kerran seisoi uskaltaen lähteä liikkeelle itsensä toteuttamisen tiellä. Silloin tuoreena, uutena sillä ei ollut pelkoja ja matka taittui helpommin. Mutta nyt, jo monta kertaa polvilleen kaatuneena, monien koettelemusten ryvettämänä, se on menettänyt vahvuuttaan ja varmuuttaan, unohtaen juurensa kokonaan. Se on hukannut itsensä kohtaamiinsa vaikeuksiin ja samaistanut työkalunsa; ajatuksensa ja tunteensa omaksi itsekseen ja hukkunut niihin.

Hautautuneena tuon kaiken sakean mielenmassan alle, siitä ei ole jäänyt näkyviin mitään, mistä sen voisi tunnistaa tuoksi uljaaksi perustaksi, jolla elämäni seisoo. Kuitenkaan tuo minuuden perusta, kun se on kerran rakennettu, ei voi hajota. Päättäväisesti sen yltä on ravisteltava tuhkaksi palanut kärsimys pois ja sitten vasta, kokemuksen jälkeen minuus perustallaan nousee uudelleen esiin entistä uljaampana, kokeneempana ja nöyrempänä.  Ja niin minä olen taas lähempänä rakkauden täydellisyyttä, vain hitusen lähempänä, mutta kuitenkin lähempänä kuin koskaan ennen. Tähän Itseni syliin minä jään makaamaan paljaana ja haavoittuvana. Sallin taas elämän aaltojen huuhdella minua lohduttavasti ja turvallisesti ja odotan kunnes jalkani kantavat jälleen.

Kuinka minun sitten kävi?

Kyllä, jalkani alkoivat kantaa taas. Tämä prosessi ei ollut nopea, vaan kesti kolme vuotta. Tuona aikana kävin useita kertoja samantapaisen kamppailun itseni kanssa ja lopulta olen selvinnyt mielestäni voittajana. Olen oppinut hyväksymään puolisoni sellaisena kuin hän on, olen myös oppinut olemaan itse suhteessani sellainen kuin olen. Tänä päivänä olemme onnellisia yhdessä ja ymmärrämme molemmat kuinka herkkää ja vaativaa on pitää suhde tasapainossa ja kantaa vastuu omista tunteistaan itse.

 Lämmöllä Tarja

Pihlajalahti, 28. syyskuuta 2014

palaa takaisin

Mestari Elämä kulkee aina askeleen edelläsi

skoda_ja_Tarja_hmmmElämässä tapahtuu ihmeellisiä asioita, kun rohkenee elää luottaen siihen, että elämä haluaa meille hyvää. Kerron teille nyt tarinan omasta elämästäni ja siitä kuinka Mestari Elämä on aina askeleen meitä edellä. Tarina on kertomus Tarjasta ja autosta. Skoda Rapid vuosimallia 2016.

Elin yli 40-vuotta ilman ajokorttia ja siten ilman mahdollisuutta kulkea itsenäisesti ja helposti. Tekosyy siihen, ettei minulla ollut ajokorttia, oli rahan vähyys. Todellisuudessa syy oli se, että olisin joutunut pois mukavuusalueeltani. Pelkäsin, etten oppisi ajamaan autoa. Oli muitakin syitä, jotka tukivat päätöstä olla ajamatta korttia, joten vaikka tunsin alemmuutta kortittomuudestani sen lisäksi ,että se hankaloitti elämääni, minulla oli pätevät syyt selittää asia itselleni uskottavasti parhain päin.

Rohkeus selättää pelon

Kun sitten erosin vuonna 2009, rahat korttiin ilmestyivät yhteisen kodin myynnistä. Kun se tekosyy oli sitten poissa, sisälläni voimistui halu olla itsenäinen ja se pakotti minut uskaltautumaan autokouluun. Usko tai älä, tuo monelle itsestään selvä ja luonnollinen askel, on ollut minulle itseni ylittämisen suurin harppaus.

huh_huh

Olin hieman tyhmänrohkea, kun ilman minkäänlaista aiempaa kokemusta menin ensimmäiselle ajotunnille. Pelkoni, että ajamaan oppiminen olisi minulle vaikeaa, osoittautui karmivan todeksi. Ajotunnit kuluivat ja auton hallinnan oppiminen oli minulle mysteeri. Se ei vain mennyt ydinjatkokseeni ja ajelin käsittämättä yhtään mitään autonhallitannasta.

Lisäksi asiaa vaikeutti kyvyttömyyteni hahmottaa karttaa. Olin silloin ja olen edelleenkin aina vain tässä paikassa ja samalla eksyksissä. En pysty hahmottamaan sisäisesti reittejä, vaan ne ilmestyvät aina reaaliajassa, sitä mukaa kun etenen. Oli siis suunnattoman vaikeaa ajaa, kun en hallinnut autoa enkä tiennyt mihin olin menossa.

Puolessa välissä tunteja autokoulun opettaja alkoi olla jo enemmän huolissaan kuin minä. Itse ajattelin, että ei tässä voi perääntyä, on vain otettava lisää ajo-opetusta. Jouduin siis ottamaan huikean määrän lisää ajotunteja. Sillä rahalla olisi saanut vaikka rekkakortin! Mutta viimein osasin ajaa, ainakin jotenkin. Sain inssin läpi lopulta kolmannella kerralla. Hyväksyin ajotaitojeni rajallisuuden ja päätin, että tämä tyttö ajaa jatkossa vain automaattiautoja ja niin olen tehnytkin.

pikku_rellu

Ajokortin saaminen on ollut minulle elämäni suurimpia saavutuksia. Kortin ajaminen tuntui olevan ylittämättömältä näyttävä haaste ja siltä se tuntui myös ajokoulun aikana, joten kun lopulta selvisin, koin todella ylittäneeni itseni. Tänä päivänä automaatilla ajaminen sujuu hyvin ja se on jo nautinnollista. Usein ajaessani iloitsen suunnattomasti siitä, että olin ollut rohkea ja ylittänyt yhden suurimmista peloistani. Olin saavuttanut itselleni todella tärkeän taidon, joka mahdollistaa tänä päivänä työni tekemisen.

Sisäinen auto friikki herää

Kun sitten olin korttini saanut, löysin itsestäni ihmisen, jota ei aiemmin ollut olemassa. Minusta tuli oikea autointoilija. Halusin hyvän ja turvallisen auton mahdollisimman monilla mukavuuksilla. Niinpä minulla on ollut lyhyen autoilu-urani aikana jo neljä autoa. Kaksi ensimmäistä olivat vähän vanhempia, mutta hyviä automaatti Relluja. Ilmastointi ja vakionopeudensäätö oli molemmissa. Kun sitten vuonna 2012 toisessa Rellussa ilmeni pikku vikoja, minulle iski halu saada uudempi auto. Mieheni Paven kauhuksi aloin haaveilla uudesta autosta. Hän pelkäsi, ettei rahat riitä, mutta minä olin tuolloin töissä ja rahaa tuli joka kuukausi. Olin varma, että pystyisin auton maksamaan. Niinpä elokuussa 2012 minulla olikin allani jo esittelyauto, vuoden 2012 mallin Skoda Oktavia, hieno farkku. Ihastuin autoon ja sen kaikkiin ihaniin mukavuuksiin. Väri vain ei ollut oikein sopiva.

skodaokuisoauto

Aina silloin tällöin katselin Mikkelissä eräällä parkkipaikalla ihanan väristä vihreää autoa. Ajattelin, että joskus haluan saada tuollaisen vihreän auton. En sen kummemmin sitä jäänyt haaveilemaan, vaan asia käväisi aina mielessäni silloin tällöin. Olin suunnitellut, että ajelisin Oktavialla kauan.

Mestari puuttuu peliin

Sitten elokuussa 2016 kävi niin, että Mikkelin reissulla Oktavia alkoi täristää ja jouduin ajamaan sen sivuun. Onneksi minulla oli hinauspalvelu ja sain vietyä autoni korjaamolle Mikkeliin. Autossa oli vain pieni vika, mutta jouduin jättämään auton korjaamolle. Kun sitten menin hakemaan autoa noin viikon päästä, nuori autokauppias alkoi esitellä minulle uutta Fabiaa. Sanoin, että olisihan se ihanaa vaihtaa ihan uuteen, mutta että tässä taloudellisessa tilanteessa kukaan ei antaisi minulle lainaa. Myyjä poika sanoi, että ei se ole ongelma, aivan taatusti hän pystyy minulle lainan järjestämään. Ja siinä se sitten iski: autokuume! Olette varmaan kuullet, että siitä ei parane kuin autoa vaihtamalla tai laittamalla tyhjän lompakkonsa otsan päälle. Toista vaihtoehtoa en edes kokeillut.

miettii

Aloin vimmatusti suunnitella uudenauton hankkimista. Mietin ja puntaroin, kuuntelin automyyjän tarjousta lainasta. Samalla aloin tajuta, että auton vaihtaminen saattaisi jopa pelastaa rahatilanteeni. Saisin uuden auton, johon ei tarvitse tehdä huoltoja, maksaisin vanhan autovelan pois ja vaihtorahasta jäisi vielä vähän rahaa tilillenikin. Lainaa kyllä tulisi lisää ja sen maksu siirtyisi kauaksi tulevaisuuteen, mutta minä tarvitsinkin pelastuksen nyt! Näillä päätelmillä huomasin olevani tilaamassa itselleni suoraan tehtaalta uutta vihreää Skoda Rapidia. Kysymys oli kuitenkin niin suuresta asiasta, että harkitsin sitä kauan eli elokuusta marraskuulle asti. Yllättävän kauan minulle, nopeiden lähtöjen Oinaalle. Kun tilaus sitten tehtiin, minä päätin, että auto olisi samalla 50-vuotislahjani.

Auto saapui Suomeen tammikuussa ja helmikuussa se luovutettiin minulle. Ja uskokaa tai älkää, ilman tätä autokauppaa minä en olisi selvinnyt taloudellisesti tästä keväästä ja VidoValo olisi pitänyt laittaa hyllylle. Sain yhdistettyä aikaisempia lainoja ja tilille rahaa, niin että pystyin jatkamaan. Samalla VidoValon kurssit alkoivat myydä hieman paremmin ja mahdollisuudet saada toiminta kannattavaksi, alkaa lopultakin näyttää varovaista Rapidin vihreää valoa.

skoda_rapid_ja_hei

En halua rohkaista ketään ottamaan sokeasti lainaa ja sillä korjaamaan asioita, vaan haluan rohkaista jokaista kuuntelemaan omaa sisäistä tietoaan. Tuo tieto saattaa tulla todellakin, vaikkapa suunnattomasta innostumisesta johonkin asiaan. Kannattaa myös seurata tapahtumaketjuja ja miettiä hieman sattumaa.

Jos Oktaviaan ei olisi tullut pikku vikaa, en olisi mennyt autokauppaan. Jos automyyjä ei olisi alkanut esitellä autoa ja saanut minua uskomaan mahdollisuuteen saada laina, en olisi alkanut suunnitella uutta autoa. Se oli mielestäni tuolloin mahdoton ajatus. Kun kaikki tämä tapahtui, sainkin huomata, että ostamalla uuden auton, saan pelastettua koko VidoValon. Tätä kaikkea minä en suunnitellut, se vain tapahtui ja hyppäsin mukaan tapahtumien vyöryyn.

Luottamus elämän hyvyyteen on vaikein läksymme

Minä olen hitaasti oppinut luottamaan elämään enemmän. Tämä on ollut minulle vaikein oppiläksy ja sitä taloudellinen tilanteeni VidoValon kanssa on minulle opettanut oikein isän kädestä. Vaikka taival  on ollutKurssi_ajo enemmän kuin haastava ja on sitä yhä, osaan olla kiitollinen, sillä tiedän elämän tarkoittavan haasteilla minulle vain hyvää. Ja onhan elämä aina näyttänyt, että se osoittaa jostakin rahat yritykseeni, kun vain en lannistu ja anna pelolle valtaa. Kun vain jaksan uskoa asiaani ja itseeni ja siihen mitä teen, elämä tulee aina apuun ja samalla opettaa. Näitä elämän pelastusoperaatioita on ollut reilun kolmen vuoden aikana jo monenlaisia, mutta tämä kyllä oli aivan huippu. Että ostamalla uuden auton, saatkin mahdollisuuden laitta raha-asiat taas hetkeksi kuntoon. Näin elämä näyttää, että asiat voivat kääntyä kokonaan päälaelleen, mutta rohkeutta ylittää oma rajoittunut mieli ja uskomukset ovat ehtona elämälle, jossa itse elämä kertoo, mitä sinun tulee kulloinkin tehdä.

Toivotan teille kaikille ihanaa kesää ja rohkeutta elää elämä ilolla ja rajoja rikkoen.

Pihlajalahdessa 31.5.2016

Lämmöllä Tarja

palaa takaisin

Herätä ihmiskunta ja maailma kärsimyksen unesta

On taito olla tasapainoisesti osana ihmiskunnan luomaa hektistä ja vääristynyttä todellisuutta ja samalla pysytellä kiinni Luojan omassa todellisuudessa, jossa harmonia, rauha ja rakkaus rytmittävät olemassaoloa. Me ihmiskuntana kannamme omaa taakkaamme, vapaalla tahdollamme luotua maailmaa, jossa kärsimys on osa ihmisen tavallista arkea. Emme ymmärrä emmekä usko, että olemme luoneet oman kärsimyksemme ihan itse. Luoja kannattelee meitä kärsivällisesti rakkauden syleilyssään odottaen heräämistämme. Luojan syleily on tiukka ja armollisuudessaan armoton, eikä ainoakaan olento voi pudota siitä pois. Kannamme vastuun kaikesta, mitä luomme, sillä toisin ei voi olla. Se on Luojan antama luomisen laki, jonka kautta lopulta voimme oppia virheistämme.

Kuva4Mieti siis ystäväni, kanssakulkijani, haluatko herätä yhteisesti luomastamme painajaisesta ja lopettaa sen? Herääminen on ainoa tie, sillä niin kauan kuin yksikin ihminen näkee tätä painajaista, se jatkuu. Kun sinä heräät, sinun painajaisesi päättyy, mutta painajaistaan näkevät ihmiset pitävät yllä kollektiivista painajaista ja se näyttäytyy meille kaikille ulkoisena todellisuutena maailmassa. On köyhyyttä, kärsimystä ja taisteluja, joita pidetään yllä harhan varassa. Tämä harha on omistaminen, valta ja ahneus. Tämän harhan raskauttaman kollektiivisen järjestelmän ansioista emme voi elää ihmiskuntana sovussa keskenämme, vaan tuloksena on siis loputon määrä ihmisen itse luomaa kärsimystä.

Painajaisesta heräämisen avain

Emme kuitenkaan pääse tästä painajaisesta yrittämällä muuttaa toista, vaan muuttamalla itsemme. Taipaleemme kohti rauhan ja ilon täyttämää maailmaa on väistämättä äärimmäisen hidas. Tämän huomaa ja ymmärtää heti, kun alkaa muuttaa omaa tietoisuuttaan ja elämäänsä kohti tasapainoa. Jo se, että alkaa nähdä asioita positiivisesta näkökulmasta, on vaativaa, mutta täydellinen uhriajattelusta irtaantuminen ja vastuunottaminen omasta onnellisuudesta vaativat uskomatonta rohkeutta ja sitkeyttä ylittää sisäiset ja kollektiivisen harhan asettamat ulkoiset esteet kerta toisensa jälkeen.

kk kertomus 2.kk 4.

Voin omasta kokemuksestani sanoa, että homma on enemmän kuin vaativaa, mutta toisaalta voin kertoa myös sen, että se on mahdollista. Tietoisuuden avautumisen myötä syntynyt sisäinen muutokseni on niin mullistava, että koko maailmani on muuttunut. Tuon muutoksen ansiosta näen asioita selkeästi. En enää elä elämääni unelmoiden oman elämäni runsaudesta, vaan unelmoiden koko ihmiskunnan runsaudesta, jossa kenenkään ei enää tarvitsisi kärsiä ihmisen tietämättömyyden kitkeristä hedelmistä. Koska koen itseni enemmän osana kokonaisuutta kuin erillisenä ihmisolentona, rohkenen tehdä työtäni onnellisuuskonsulttina vastoinkäymisistä ja kritiikistäkin huolimatta. Teen nöyrästi työni niillä kyvyilläni, jotka Luoja on minulle suonut. Jokaisella ihmisellä on oma suunnaton tehtävänsä, ensin muuttaa itsensä ja oman muuttumisensa kautta vaikuttaa toisiin niin, että hekin alkavat tiedostaa sisäisen tarpeen muutokselleen. Pienin hitain askelin ihmiskunta siirtyy maailmaan, jossa kaikki asettuu Jumalaiseen harmoniaan ja tasapainoon.

kk kertomus 3-

Jos päätät aloittaa yhteisen työmme parantaa ihmiskunta ja maailma, niin aloita se sieltä missä olet. Aloita muutos omasta kärsimyksestäsi, omasta itsestäsi ja lähimmäisistäsi. Ala tehdä työtä siellä missä voit ja niillä välineillä millä voit. Aloita siis omasta mielestäsi tiedostamalla uudella tavalla itsesi, kanssaihmiset, elämä ja maailma.

Alat nähdä tuloksia heti oman tasapainosi ja ilosi lisääntymisenä, eikä raskaana painava kollektiivinen taakka saa sinua enää murtumaan. Jatkat matkaa päivä päivältä pikkuhiljaa onnellisuuden lisääntyessä elämässäsi. Vähitellen vastausta vailla olevat vaikeat kysymykset saavat vastauksensa ja myötätunto valtaa sydämesi niin, ettet enää halua mitään muuta kuin olla elämän palveluksessa joka ikinen hetki. Mutta se mitä sinun täytyy ensin tehdä, on päätös muuttaa itse elämäsi NYT.

Pihlajalahdessa 25.3.2016

Lämmöllä Tarja

palaa takaisin

Mielikuvituksen voima

Tyttäreni Miitta on haastanut minut elämäni aikana monta kertaa rikkomaan mieleni rajat. Hänen huikea luovuutensa, mielikuvituksensa ja sinnikkyytensä lapsuusvuosina sai minut repimään useamman kerran hiuksia päästäni. Jossain vaiheessa huomasin kuitenkin, että tämä tytär kaikessa rämäpäisyydessään saa näköjään kuin ihmeen kaupalla kaiken, mitä haluaa. Hänellä on hallussaan rajaton luova voima: mielikuvitus. Se on meillä kaikilla, mutta jokainen ei osaa käyttää sitä yhtä hyvin. Vaikka Miitan elämä ei ole ollut aivan helppoa mm. joidenkin muiden luonteenpiirteiden vuoksi, niin luovassa ajattelussa hän on edelläkävijä. Hän on sillä onnistunut elämään rohkeasti ja selviämään ihmeellisistä tilanteista. Annetaanpa Miitan itse kertoa oma kokemuksensa mielikuvituksen voimasta. Voisimme kaikki ehkä ottaa oppia hänestä.

pikkuinen lumessa  lasit

Mielikuvitus, ainut huvitus

Mielikuvitus on ihmeellinen asia, ylipäätään mielen voima. Mielikuvitus on asia, tai ehkä enemmänkin elämäntapa, jolla pääsee pitkälle. Kaikki asiathan, mitä teemme, lähtevät mielestä. Harvoin teemme asioita, jotka eivät ole meidän mielessämme, olivat ne sitten alitajunnassa tai tietoisuudessa. Minä olen oppinut mielikuvituksen voiman aivan luonnostaan, koska olen aina rakastanut haaveilua.

Kun olin pieni, mielikuvitus oli minulle pakokeino päästä parempaan paikkaan. Minulla oli mielikuvituksessani kaikki, ihan oma maailmani. Pienenä minä halusin tehdä kaikkea, olla ballerina, voimistelija, kuuluisa laulaja ja kaikkea sitä mitä vaan mieleeni juolahti. Rakastin mielikuvitusleikkejä, niitä, joissa maataan lattialla silmät kiinni ja joku kertoo missä olet. Minulla oli hyvä kyky nähdä se kaikki edessäni, ihan kuin se kaikki olisi ollut totta. Mutta miksei se voisi olla?

haaveilija peilistä  ruusu

Kuvittelun matka huvittelusta luomiseen

Olen siis aina ollut hyvä leikkimään mielelläni, mutta pienenä en vielä huomannut, että sillä voi saavuttaa myös todellisia asioita. Olin ehkä yhdeksän vanha, kun tajusin, että voisin saada mielelläni asioita, joita halusin. Muistan osittain äitini vahvistaman tapauksen, jossa halusin pitkän talvitakin. Silloin se ei sopinut suunnitelmiin, koska minulla oli ihan hyvä viime vuoden lyhyt takki. Tämän lisäksi pitkät talvitakit maksoivat paljon, koska olivat silloin muotia. Minä kuitenkin olin päättänyt, että haluan pitkän takin ja minä myös saisin sen. Ajattelin takkia paljon ja halusin sen, mutten oikein tiennyt, miten sen voisin saada.

Kerran olimme sitten kaupassa ruokaostoksilla ja minä menin katsomaan pitkiä talvitakkeja. Muistan kierrelleeni kaupassa, mutta mikään takeista ei miellyttänyt silmääni, kunnes musta kaunis pitkä talvitakki iski silmääni. En katsonut hintaa, vaan kiikutin sen äidilleni ja halusin sovittaa sitä ja sovitinkin. Rakastuin siihen takkiin ja päätin, että oli hinta mikä tahansa, minä saisin sen takin. Äiti kuitenkin käski viedä takin takaisin rekkiin, sillä se oli liian kallis. Vein takin pois, mutta ajattelin, että tuon takin minä haluan saada.

Parin viikon päästä yhtenä iltapäivänä äiti yllätti minut tuomalla kotiin takin, jota olin sovittanut. Äiti kertoi, että takki oli ollut loppuunmyynnissä ja niin isossa alennuksessa, että hän ei voinut olla ostamatta sitä. Minä olin onnellinen ja silloin tajusin ehkä ensimmäisiä kertoja, että mielellä voi tehdä myös visualisointia ja saada sen mitä oikein kovasti haluaa.

Ajatuksella luomisesta eli visualisoinnista arkipäivää

Nykyään visualisointi on minulle aika arkipäiväistä. Vuoden 2015 syksyllä halusin muuttaa isompaan asuntoon. Olin kuullut monelta kaveriltani, että kaupungilla ei ollut paljon isompia asuntoja vuokrattavana ja minä en yksityiseltä vuokranantajalta asuntoa voinut saada. Päätin kuitenkin, että haluan isompaan asuntoon, uskoin siihen ja tein sen eteen töitäkin. Olin jo aikaisemmin keväällä laittanut asuntohakemuksen, mutta mitään ei ollut kuulunut kolmeen kuukauteen. Soitin siis kaupungin vuokratoimistoon ja ilmoitin haluavani isomman asunnon, koska edellinen asunto oli jäämässä pieneksi minulle ja kissalleni. Täti puhelimen toisessa päässä uusi vuokrahakemukseni ja sanoi olevansa minuun yhteydessä myöhemmin.

haaveilja vedessäKolmen päivän päästä minulle löytyi isompi asunto, josta pidin. Kävin katsomassa sitä ja halusin kovasti muuttaa asuntoon, mutta tällä kertaa tielleni tuli sosiaalitoimisto. En voinut muuttaa asuntoon yksin, koska se oli neliömäärältään liian iso, sain luvan muuttaa 48 neliöiseen kaksioon, en isompaan. Ilmoitin vuokratoimistoon, etten voinut ottaa asuntoa vastaan ja kerroin syyn.

Ajattelin silloin, että kyllä se asunto sieltä vielä tulee, ei hätää. Meni viikko, puhelimeni soi ja sain asuntotarjouksen 46 neliöiseen kaksioon ja päätin muuttaa siihen. Halusin muuttaa syyskuun alkuun mennessä ja tähän oli silloin 4 päivää aikaa. Maanantaina 31.8. kävin allekirjoittamassa vuokrasopimuksen, hain avaimet ja muutin saman päivän aikana asuntoon.

Mielikuvitus rikkoo rajat ja hyppää pelonkin yli
härkä

Ennen kaikkea mielikuvitukseni ja visualisointini ovat antaneet minulle voimaa, rohkeutta ja uskomattoman luottamuksen elämään. Olen luottanut elämään joskus aivan liiankin silmittömästi, uskoen, että se kantaa ja niin se on aina kyllä lopulta tehnytkin. Esimerkkinä tästä minulla on muutto Espanjaan. Vuoden 2014 tammikuussa silloinen poikaystäväni ilmoitti saaneensa töitä Espanjasta ja muuttavansa sinne kahden viikon sisällä. Minä olin kauhuissani, että miten tämä nyt näin voi mennä, minä jään Suomeen ja hän lähtee toiselle puolelle Eurooppaa. Tammikuun lopussa poikaystäväni muuttopäivä tuli ja hän suuntasi katseensa Espanjaan.

Koko helmikuun ja maaliskuun viestittelimme ja suunnittelimme minun muuttoani Espanjaan. En kuitenkaan voinut muuttaa ennen kuin Espanjasta löytyisi minulle asunto. Silti olin jo irtisanonut vuokrasopimukseni Suomessa. Joten jos asuntoa ei ulkomailta löytyisi maaliskuun sisällä, olisin asunnoton. Pakko tunnustaa, että kyllä minua itseänikin hirvitti oma huimapäisyyteni. Maaliskuun puolessavälissä poikaystäväni sitten lopulta ilmoitti saaneensa asunnon ja että minä voisin muuttaa heti kun vain mahdollista.

Aloitin tavaroiden myymisen ja pakkaamisen. Kaikki irtaimisto, mitä minulla oli, lähti myyntiin, koska rahat matkaan tulivat siitä. Ainoat tavarat, jotka otin Espanjaan mukaani, olivat matkalaukullinen vaatteita, hiustensuoristin, meikit ja kannettava tietokoneeni. Imurin, ompelukoneen ja erään taulun vein äitini luokse, loput heitin roskiin tai sain myydyksi.

koneesta jalat maassa 12736519_1520412408254638_647258249_o

Oli maaliskuun loppu ja minun muuttopäiväni lähestyi; 25. maaliskuuta lentoni lähti aamukahdeksalta Helsingistä Espanjaan. Lähdin Mikkelistä yhden aikaan bussilla Helsingin lentokentälle ja lähtöselvityksen jälkeen menin odottelemaan lentoani. Lensin ensi kertaa yksin, olin muuttamassa toiseen maahan ja minun piti vielä vaihtaa lentokonetta Englannissa isolla lentokentällä. Olin paniikissa, mutta kyllä siitäkin selvittiin. Luottamukseni siihen, että selviän kaikesta tuosta yksin, vain vahvisti syvää luottamustani elämään. Siihen uskaltaa nojata pelkäämättä, että tippuu, koska vaikka joskus tippuisikin, se aina nostaa takaisin sinne missä kuuluukin olla.

palmut hymy

Mitä on mielikuvitus? Se on kaikkea sitä, mitä haluat sen olevan. Mielikuvitus voi olla unelma jostain tulevasta, leikittelyä menneisyydellä ja ennen kaikkea haave nykyisyydestä. Se mikä on mielikuvitusta tänään, voi olla todellisuutta huomenna.

Kirjoittanut Miitta Arffman 28.1.2016 Mikkelissä

palaa takaisin

Minän kolme kerrosta

Ajattelin kirjoittaa uuden kuukaudenkertomuksen helmikuulle, mutta yllättäen löysinkin toissa syksynä kirjoittamani tekstin, jonka olin jostakin syystä jättänyt pöytälaatikkoon. Minusta tuntuu siltä, että tämän kirjoitelman on aika ryömiä päivänvaloon. Toivon, että te rakkaat lukijat löydätte jotakin tuttua, oivallatte itsessänne jotakin uutta kirjoitukseni pohjalta. Minä voin kiitollisena ja yhä vakuuttuneempana todeta kaiken kirjoittamani olevan täydellisen totta itsessäni ja elämässäni.

 

koivusyksy

 

Tässä minä olen itseni äärellä jälleen. Kehoni on täynnä lannistunutta, tukkeutunutta tunnetta ja mieleni solmussa itsensä kanssa. Kuinka kiitollinen olenkaan näinä hetkinä Sinusta läsnäolo, jossa tunnen kaikesta haasteista huolimatta lepääväni. Sinä tuntematon; hiljainen, armollinen ja ääretön ikuisuus, Sinussa lepään ja Sinusta ammennan voimani! En yhtään ihmettele, että Sinua myös Jumalaksi kutsutaan, minulle Sinä olet Mestari Elämä, minun elämäni ja koko maailmankaikkeuden elämä ja yhteyteni Sinuun on turvallisuuden syli, jossa rohkenen kohdata persoonallisen minäni sekä yksilöllisen olemassaoloni väliset taistelut.

Elämän haasteet, valtatie itsetuntemukseen

Olen iloinen siitä, että olen elämäni matkalla tullut tähän pisteeseen, jossa en erehdy enää kovin usein sysäämään haasteita itseni ulkopuolelle. Näen selvästi taistelutantereen olevan itseni ja Itseni välillä. Tekeekö tämä elämästäni helpompaa? Kyllä, ulkoinen elämäni on näin totisesti paljon helpompaa, vaikka sysäykset taisteluuni saankin juuri kontaktista elämäni ihmisiin ja tapahtumiin. Olen hitaasti, sitkeän harjoituksen myötä oppinut näkemään koko ulkoisen maailman opettajanani. Kun elämä näyttäytyy haasteellisena, tiedän aina, että minulla on mahdollisuus oppia itsestäni jotakin uutta. Tämä samainen näkemys sallii minun ymmärtää, että tilanteet ja ihmiset ovat mitä ovat, eikä minulla ole mitään syytä lähteä taisteluun heitä vastaan. En yritä muuttaa ulkoista maailmaa ja muita ihmisiä, vaan alan etsiä vastauksia itsestäni.

Tarot

Ja juuri tämän vuoksi sisäinen elämä ei näyttäydy aina helppona! Se on kaikkea muuta kuin helppoa ja se tuntuu myös tuskalliselta! Ja ilman Mestaria hukkuisin toivottomaan sekasotkuun ja todennäköisesti syytäisin kaiken ulkopuoliseen maailmaan. Mutta Sinun ansiostasi Mestari koen kaikkien kokemusteni taustalla syvän pohjavireen, jota en voi sanoiksi pukea. Jos minun sitä joksikin pitää kutsua, kutsun sitä onnellisuudeksi.

Olemassaoloni kolme tasoa

Itsetutkiskelun myötä, olen alkanut tunnistaa itsessäni selkeästi kolme olemassaoloni tasoa. Alin taso on tämä persoonallinen, tunteineen ja ajatuksineen, jotka yhdistyvät kehoni kautta osaksi näkyväistä ja osittain näkymätöntä maailmaa. Tämä on arkiminäni, jonka muut tuntevat henkilönä Tarja ja jonka minä tunnistan muodokseni; ainokaiseksi aarteeksi, jolla voin tulla näkyväksi tässä maailmassa. Toisessa ääripäässä ylimpänä on Mestari, Olemassaolo, Kaikki mitä on – siis se, mistä koko olemassaoloni pulppuaa salaperäisesti ja jota en voi tuntea ja jonne mitkään sanat eivät yllä. Tässä välissä on tarkkailija; tietoisuus minästä, joka ammentaa elämänvoimansa Mestarista vai pitäisikö sanoa: johon Mestari puhaltaa elämän ja joka ilmentää itsensä Tarjan elämänä.

valoisa puu    varjoisa puu

Persoonallisella minällä on siis oma elämänsä, erillinen elämänsä, joka tekee siitä erillisen kaikista muista ja kaikesta muusta. Tämä erillisyyden kokemus on meidän ihmisten tavallinen kokemus elämästä, eikä sitä pysty asettamaan kyseenalaiseksi, ennen kuin sisällä oleva tarkkailija on herännyt. Erillisyyden kokemus on kuitenkin suuri harha, mikä aiheuttaa suurimmassa määrin kärsimyksemme elämässämme.

Tarkkailijalla ei ole omaa elämää, vaan hän on osa Mestarin elämää ja hänen pyrkimyksensä on oppia palvelemaan Mestari Elämää. Palvellakseen hänen täytyy kuitenkin saada persoonallinen minäni, ainoa aarteeni elämässä ymmärtämään, että se on olemassa sitä varten, että Mestari voisi tulla näkyväksi.

Sisäisen taistelun ainoa tehtävä on herättää meidät unesta

Mistä sitten syntyy taistelu? No taistelun synnyttää tarkkailijan ja persoonallisen minän välinen ylittämätön raja. Jos tietoisuuteni on siirtynyt tarkkailevaan muodottomaan minääni kokonaan hiljaisuudessa, syvä rauha ja ilo valaisevat olemamassaolon kokemustani. Jos taas tietoisuuteni liukuu osaksi persoonallista minääni (ja tämä tapahtuu väistämättä aina kun olen tietoinen itsestäni minänä, Tarjana), alkaa vaikea tasapainoilu tietoisena olemisen ja tiedostamattomana olemisen välillä. Toisin sanoen samastuminen tunteisiin ja ajatuksiin synnyttää tiedostamattomuuden verhon.

verho

Aika usein tarkkailija ja Tarja ovat läsnä yhdessä sopusointuisesti ja silloin vallitsee elämänilo. Tarjana oleminen ei siis aina aiheuta sisäistä kriisiä, vaan tarkkailija voi rauhassa seurata ”ilmennystään” ja kokemus olemassaolosta on enemmän tai vähemmän iloa ja rauhaa.

Toisinaan käy niin, että minuuden kokemus Tarjana ikään kuin nielaisee tarkkailijan kokonaan ja kaikki toimintoni ja reaktioni ovat lähtöisin persoonallisesta itsestäni. Ja silloin kokemukseksi ja näkyväksi tulee rajoittunut ja itsekeskeinen ihminen. Jälki on tietenkin elämään heti myös sen näköistä!! Eli kuten nyt… (Itse asiassa jo muutama päivä on kulunut siitä, kun aloitin kirjoittamaan tätä tekstiä ja ilo ja rauha ovat palanneet. Sen lisäksi kokemus on tuonut tuliaisinaan taas lisää ymmärryksen valoa!)

Jos siis joku persoonallinen osani; tunteet, pikkumieli tai keho on pahasti epätasapainossa, sisäinen rauhani häiriintyy. Eikä pelkästään häiriinny, vaan suorastaan peittyy mustaan läpitunkemattomaan pilveen, jolloin yhteys tarkkailijaan lähestulkoon katkeaa. Jakaudun ikään kuin täydellisesti kahtia, jolloin persoona on vallassa ja tarkkailija voi vain avuttomana levitellä näkymättömiä käsiään. Tässä tilanteessa ainoa mahdollisuus on levätä Mestarin käsillä ja odottaa persoonallisen myrskyn laantumista. Onneksi olen oppinut tämän odottamisen taidon. Kysymyshän on puhtaasti hyväksyvästä läsnäolontaidosta.

vesi ja pilvet

Tarkkailija pystyy kyllä aina lopulta nousemaan pintaan ja hyväksyvästi pitämään häiriintynyttä osaa tietoisuuden keskipisteessä. Tämä onkin kaikki mitä tarvitaan, sillä tällöin väistämättä Mestarin rauha ja ilo kumpuavat valaisemaan myös persoonallista minääni. Mestarin antama valo auttaa näkemään millainen tunne, asenne tai käsitys on ottanut persoonallisen minäni vangikseen. Tästä syntyy tietoisuus, joka auttaa minua ymmärtämään ja päästämään irti. Yksi palanen ristiriitaiseen ja rikkinäiseen persoonallisuuteen asettuu kohdalleen ja eheytyminen jatkuu. Yhteys itsen ja Itsen välille palautuu. Kokemuksena tämä tuntuu siltä, että elämä on jälleen ihanaa.

Tämä on sitä itsetuntemuksen työtä, jota olen tehnyt jo 15 vuotta ja tulen tekemään sitä elämäni loppuun asti, jollei kehoani kohtaa jokin sairaus, joka voisi tämän prosessoimisen estää. Tässä prosessissa vapautuu tilaa tai energiaa, joka sallii minun olla sitä mitä OLEN ja ilmentyä maailmassa. Todellisuudessahan persoona vain asettuu sille kuuluvalle paikalleen kuolemalla erillisyydelle.

tinttiToivon,että jokainen teistä on kyllin sitkeä ja jatkaa itsetuntemuksen matkaansa kaikista mahdollisista esteistä huolimatta, sillä oman matkani kannustamana, uskallan luvata, että jokainen tulee lopulta löytämään rauhan, ilon ja ymmärryksen,joka valaisee kauniisti koko olemassolomme ihmeen.

Lämmöllä Tarja

Pihlajalahti, 28. tammikuuta 2016

paluu takaisin

Kuoleman mysteerin äärellä 2.

Suru ottaa aikaa

Surin sisareni Inkun kuolemaa kauan. Puolen vuoden ajan hän oli päivittäin ajatuksissani ja öisin unissani. Koin ikävää ja syyllisyyttä. Jouduin uudelleen läpikäymään elämän oikeudenmukaisuutta. Tunsin välillä vihaa elämää kohtaan siitä, että niin viaton ja äärimmäisen hyvä ihminen kuin Inkku, joutui kärsimään niin paljon. En pystynyt hyväksymään sitä, että edes hänen suurenmoinen elämänhalunsakaan ei voinut  pelastaa häntä elämälle. Surua vaikeutti myös kyvyttömyyden ja riittämättömyyden tunteet siitä, että en pystynyt olemaan tukena Inkun lapsille äidin menettämisessä. Aika ja tunteiden työstäminen helpottivat hiljalleen mentyksen tuomaa tuskaa, mutta vasta Inkun kohtaaminen meedioistunnossa vapautti minut tuskasta lopullisesti.

WP_20151009_001 (2)

Olin käynyt ensimmäisen kerran yleisömeediotilaisuudessa jo vuonna 2001. Tuolloin kuulin, kuinka moni yleisössä istuva sai läheiseltään viestin rajan takaa. Kaikki viestit olivat hyvin lohdullisia ja liikuttavia. Sain myös itse äidiltä vaikuttavan viestin meedion kautta. Jouduin hämmästymään tarkasta tiedosta, jota meedio välitti. Tilaisuudessa vakuutuin entisestään kuolemattomuudestamme. Suosittelen jokaiselle omaisensa menettäneille rohkeutta osallistua ennakkoluulottomasti hyvän meedion tilaisuuksiin. Vain omakohtainen kokemus tässäkin asiassa, voi vakuuttaa ihmisen.

Lohtu saapuu viestinä rajantakaa

Sitten kun mahdollisuus henkilökohtaiseen meedioistuntoon Inkun kuoleman jälkeen tuli, en empinyt Kuvat 2010-11 256 (2)yhtään varata aikaa meedio Irene Nadénille. Tuo istunto oli keväällä 2005. Irene kertoi heti istunnon alettua tuonpuoleisen tulijan ”vihjeet”, joiden avulla tunnistin hänet sisarekseni. Sitten Irene sanoi, että kyllä tämä sisar nyt aikoo ottaa yksin koko istunnon, eikä muilla halukkailla tulijoilla ole siihen sijaa. Niin Inkku kertoi minulle tunnin aikana paljon asioita meedio Irenen välityksellä. Hän kertoi, että ei ollut kärsinyt ollenkaan niin paljon kuolemanprosessin aikana kipua, kuin minusta oli näyttänyt. Suurimman osan ajasta hän oli ollut jo poissa riutuvasta kehostaan. Hän sanoi myös, että se, että olin silittänyt hänen kättään koko ajan, oli ollut merkityksellistä. Ja mikä tärkeintä, hän ilmaisi, että huudahdukseni: ”Jess, nyt se lähti!”, oli ollut erittäin suotuisa ja helpotti hänen siirtymistään uuteen ulottuvuuteen.

Tunnin istunnon aikana tuli paljon asiaa enkä suurinta osaa enää edes muista, mutta tärkeimmät ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni. Tunsin Inkun läsnäolon koko ajan vahvasti, olo oli samanlainen kuin hän olisi elävänä istunut viereesäni. Istunnon lopuksi tunsin kummallisen ilon energian tulevan kuplivana rintakehääni. Purskahdin nauruun samalla kun koin, että Inkku oli kanssani, kuin sisälläni. Irene katsoi ensin hämmentyneenä mikä minulle oikein tuli. Kun sitten kerroin, mitä tunsin rinnassani, hän sanoi: ”Ai nyt ymmärrän, sisko sanoo, että halusi vielä lopuksi näin halata sinua.” Tuo kokemus oli niin vaikuttava, että minulla ei sen jälkeen ole ollut mitään epäilystä olemassaolosta kuolemarajan takana. Inkun ”halaus” antoi minulle myös aavistuksen siitä, millaista olemassaolo on toisessa ulottuvuudessa. Tapaamisen jälkeen kaikki syyllisyys ja tuska Inkun kuoleman johdosta poistui. Enää jäi vain suunnaton ikävä rakasta isosiskoa, joka oli ollut minulle kuin äiti.

Kuva-001 (2)

Veljeni Jounin kuolema 2007 tammikuussa oli järkytys yhtäkkisyydessään, mutta uudenlainen ymmärrys kuolemasta auttoi selviämään siitä helpommin. Suru ei ollut niin valtava, koska luotin elämän jatkuvuuteen. Ikäväkään ei vaivannut niin paljon, sillä jo Jounin eläessä suhteemme oli ollut puhelinkeskustelujen varassa. Minun arkeeni hänen kuolemansa ei siten suoranaisesti vaikuttanut.

Ymmärrys kuoleman kiertokulusta syvenee

Jatkuva elämän opiskelu lukien, pohtien ja meditaatiossa itsetuntemustani syventäen, on muuttanut viimeisten vuosien aikana käsitystäni kuolemasta vielä paljon lisää. Sen jälkeen kun oivalsin jälleensyntymän aloin ihmetellä, että missä ne sielut sitten ovat.

kannot

Vähitellen ymmärsin, että ns.henkimaailma ei ole meistä kaukana, vaan se on koko ajan läsnä myös meissä. Hyvin yksinkertaistetusti voisimme sanoa, että henkimaailma on meidän kaikkien ihmisten henkisen ja psyykkisen rakenteen yhteinen osa. Fyysisessä kehossa ollessamme olemme rajoittuneet juuri kehon olemassaolon vuoksi. Voimme aistia ulottuvuuksia vain kehomme viiden aistin välityksellä. Voimme kohdata edesmenneet läheisemme helpommin unien aikana siksi, että unessa me emme ole sidotut aistinelimiin ja fyysisyyteen. Kun kehitymme henkisesti, meidän rajoittuneisuutemme viiteen aistiin vähenee ja kykenemme ylittämään niiden rajoitteet myös hereillä ollessamme. Tämän olen voinut todentaa itselleni meditaatioiden aikana ja sen harjoittamisen johdosta myös arkisessa kokemuksessa olemassaolostani ja itsestäni. Eli toisin sanoen kuolemassa me riisumme itsestämme jotakin pois, sen sijaan, että menettäisimme sen, mitä olemme. Meistä jää aina jäljelle oleellinen rikastettuna fyysisen ainutkertaisen persoonallisen elämän kokemuksilla.

Pitää kuitenkin muistaa, ettemme erehdy romantisoimaan persoonallisen minämme elämää jatkuvaksi. Mietipä hetki mitä samaa sinussa on siitä, mitä olit vaikkapa vastasyntyneenä vauvana? Jäljelle ei jää paljoa, kaikki kehosi solut ovat lähes täydellisesti uudistuneet useaan kertaan, muistoja sinulla ei ole palautettavaksi. Loppujen lopuksi sinulle jää vain elämän ja muiden ihmisten todistama tieto siitä, että olet ollut joskus juuri se vauva. Lisäksi sinulla on jatkuva tämän hetken kokemus siitä, että olet yhä olemassa. Et voi tavoittaa mitään hetkeä, jolloin et olisi ollut olemassa. Vai lakkaatko olemasta olemassa syvän tiedottoman unen aikana? Niin, et lakkaa, vaan heräät jälleen ja sen vuoksi tiedät, että olit olemassa myös unesi aikana.

Kun tunnustelet tässä hetkessä olemassaoloasi, voit helposti löytää itsestäsi olennon, jolla ei ole ikää. Hieman syvemmin tutkittuasi voit huomata myös, ettei sillä itsellä ole edes muotoa tai mitään muutakaan määritelmää. Siis jälleensyntymä on todellisuudessa uudistumisen prosessi, mikä on käynnissä kaiken aikaa. Kuolemassa me vain vaihdumme uuteen kehoon ja persoonallisuuteen. Se mikä jatkaa matkaa olet sinä, joka ei ole koskaan kuollut eikä syntynyt, tietoisuuden sirpale kulkemassa ajasta ikuisuuteen ja takaisin taas aikaan muuttuen jatkuvasti hetkestä hetkeen uudeksi.

Uusi ymmärrys nostaa esiin uuden kysymyksen

WP_20140916_013 (2)

Tämän ymmärrettyäni olin vähitellen valmis luopumaan takertumisesta persoonalliseen minääni Tarjaan. Seuraavaksi jouduin kysymyksen äärelle, joka koski ykseyttä. Jos olemme olentoina yksilöllisiä, joilla jokaisella on ainutlaatuinen oma kokemus olemassaolosta, niin kuinka me sitten voimme olla samalla ykseys.

Asia alkoi valjeta minulle vähitellen, kun ymmärsin suhteellisen ja absoluuttisen todellisuuden välisen eron. Kokemuksemme olemassaolosta on erillinen, mutta kun vähänkin tutkimme elämää, voimme huomata, että koko olemassaolo on herkkä moninaisten riippuvuussuhteiden verkosto. Koko luomakunta on täydellisesti riippuvainen toinen toisestaan ollakseen olemassa. Ei tarvitse kuin tutkia luonnon ekosysteemiä, huomatakseen tämän todeksi. Tämä sama pätee ihmisen olemassaoloon. kts. KK-kertomus Maailmankaikkeus meissä itsessämme

Tästä näkökulmasta katsottuna me tavallaan kuolemme aina yhdessä, koska suhteemme toisiimme tekee meistä olevaisia. Osa meistä kaikista kuolee, kun läheisemme kuolee ja maailma ei enää ole sama sen jälkeen. Olemme kuin suuri verkosto, joka hitaasti siirtyy olemassaolon tasolta toiselle, kuin ketjussa. Olemme suhteidemme kautta yhteen sidotut. Vuosisadan kuluttua, koko meidän nykyinen ”verkostomme” on siirtynyt ja tilalle on työntynyt uudenlainen maailma uusien yksilöiden myötä. Maailman aikakaudet muuttuvat, sukupolvesta toiseen tapahtuva kehitys jatkuu jatkumistaan. Siinä välissä me olemme omalla pienellä persoonallisella elämällämme muovanneet koko olemassaolon ihmettä. Millaiseen olemassaolon tilaan siirrymme kuoltuamme, sitä voimme vain kuvitella, mutta edellä menijät vetävät jäljelle jääneitä perässään ja jälleen putkahdamme yksi kerrallaan uutena maalliseen olemassaoloon synnyttyämme uudeksi ihmiseksi. Tämä ketju on katkeamaton.

kk marraskuu

Matkamme jatkuu, kunnes koko ihmiskunta on saavuttanut tietoisuudentason, jossa vallitsee rauha, rakkaus ja täydellinen harmonia. Mitä sitten? Sitä pieni ihmisen käsityskykyni ei voi vielä ymmärtää, mutta jo oivaltamani antaa riittävän selityksen olemassaolon mysteeriin, johon sopii sekä elämä että kuolema osana ikuista muutosta ja kehitystä kohti suurempaa olemassaolon ihmettä. Tästä näkökulmasta katsoen, elämä on kaunis ja kaikesta väliaikaisuudesta johtuvassa koskettavuudessaan ja riipaisevaisuudessaan niin merkityksellinen ja lohduttava!

Jäähyväisten aika

Meitä oli neljä naista yhdessä saattamassa sisartani viimeiselle matkalleen Tellenä: tytär, ystävätär, siskontytär ja sisko. Minä valvoin viimeisen yön, koska tytär ja ystävätär olivat valvoneet jo lähes 48 tuntia. Istuessani viimeisen yön rakkaan sisareni vuoteen vierellä kädestä kiinni pitäen, olin levollinen. Hengitys oli jo vaikeaa, koska syöpä oli levinnyt keuhkoihin. Onneksi vahva Morfiini kipulääke auttoi Telleä olemaan levollinen. Yhden kerran yön aikana Telle tuli levottomaksi ja yritti huutaa vaimealla äänellä apua. Herätin kaikki muut. Emme saaneet selvää, mitä Telle halusi ja kutsuimme hoitajan, joka päätti antaa lisää lääkettä. Telle rauhottui jälleen ja muut jatkoivat uniaan.

Minäkin torkuin jo aamutuntien uuvuttamana, kunnes havahduin Tellen muuttuneeseen hengitysrytmiin kahtakymmentäviittä vailla seitsemän. Herätin myös muut, sillä ymmärsin, että aika oli tullut. Yhdessä kaikki neljä katsoimme ja pidimme Telleä kädestä, kun hän vihdoin 6.45 otti viimeisen henkäisyn. Itkimme yhdessä hetken toisiamme lohduttaen, mutta kukaan meistä paikalla olleista ei vajonnut suureen järkytykseen, ei edes nuori rohkea tytär, joka oli tukenut äitiään koko sairauden ajan. Uskon tämä johtuvan siitä yhteisestä tunteestamme elämän jatkuvuudesta ja merkityksellisyydestä juuri sellaisena, kuin se on.

DSCN0468 (2)

Vaikka on hyvin surullista menettää läheinen ihminen, Tellen kuolema on ollut minulle rohkaiseva kokemus. En tunne sellaista tuskaa ja surua kuin koin Inkun kuoleman jälkeen, koska ymmärrän syvästi, että vaikka Tellen tämänkertainen elämä päättyi, ei hänen todellinen olemassaolonsa päättynyt. Hän oli omien sanojensa mukaan elänyt hyvän elämän. Hän olisi halunnut elää vielä, mutta hänen aikansa oli lähteä ja muuttaa toiseen ulottuvuuteen. Sitä en voi muuttaa, eikä minun näin ollen kannata taistella sitä vastaan. Voin lämmöllä muistella yhteisiä hetkiämme ja turvallisella mielellä odottaa omaa aikaani lähteä, jolloin jälleen kohtaan uudelleen kaikki edesmenneet rakkaani. Sitä milloin se tapahtuu, minun ei tarvitse pohtia, sillä aika tulee olemaan oikea. Tärkeämpää on jatkaa elämää kiitollisin mielin tässä ja nyt ja jatkaa pitkää yhteistä matkaamme kohti rakkauden puhdasta päämäärää.

Pihlajalahdessa 25.11.2015

Rakkaan siskon, Tellen muistoa voimana sydämessä kantaen

lämmöllä Tarja

paluu takaisin

Kuoleman mysteerin äärellä osa 1

Tänä syksynä kohtasin jälleen läheisesti kuoleman. Vaikka olen kohdannut kuolemaa useinkin sairaanhoitajantyössä, on omien läheisten menettäminen jotakin, mitä ei ilman omaa kokemusta voi ymmärtää.

Rakas sisareni ja ystäväni Telle nukkui pois 15.9.2015 kolmen vuoden taistelun jälkeen rintasyöpää vastaan.

WP_20150727_019 (2)

Ihmeellisesti elämä järjesti niin, että satuin olemaan Hämeenlinnassa ja sain olla läsnä saattamassa Telleä toiseen ulottuvuuteen. Ihmeellistä on myös se, että tasan 12 vuotta ja yksi päivää sitten 14.9.2003 saatoin vanhimman sisareni Inkun vain 48-vuotaiaana, saman sairauden uuvuttamana. Nämä kaksi saattohoitoa sekä veljeni ja äitini kuolemat vuosina 2007 ja 1988 ovat antaneet minulle mahdollisuuden käsitellä ja oppia hyväksymään kuolema, silloinkin kun se tuntuu tulevan kesken parhaimman iän.

Näiden rakkaiden ensimmäisen ja viimeisen poismenon välillä on ehtinyt kulua 27 vuotta. Minun on sanottava, että nuo vuodet ovat kypsyttäneet minut niin, ettei Tellen kuolema enää ollut musertava kokemus, vaan pystyn näkemään sen myös lohdullisena ja kauniina tapahtumana.

Äidin elämä ja kuolema

Äitini kuolema oli minulle hyvin ristiriitainen kokemus. Äitini oli sairastanut reumaa koko lapsuuteni ajan ja jo hyvin pienenä tyttönä olin äitini omaishoitaja yhdessä sisarusteni kanssa. Lukion jälkeen en voinut lähteä pois kotoa aloittamaan omaa elämääni, koska oli minun vuoroni jäädä hoitamaan äitiäni kotiin. Pääsin muuttamaan pois kotoa, kun Telle palasi kotiin ja vapautti minut vastuusta. Äitini kuoli 59-vuotiaana kaksi vuotta kotoalähtemiseni jälkeen. Hänen lukuisista sairauksistaan huolimatta kuolema yllätti meidät, sillä hän menehtyi äkillisesti verenmyrkytykseen.

Äidin kuolema oli suuri järkytys, vaikka se samalla oli myös helpotus, koska nyt ei enää tarvinnut miettiä, kuka hoitaisi äitiä seuraavaksi. Tuolloin 22-vuotiaana ikävä ja tuska äidin kärsimyksen täyttämän elämän epäoikeudenmukaisuudesta repi sisintäni. Lisäksi Kuva-009 (2)samalla koin syyllisyyttä siitä helpotuksentunteesta, että kuolema oli tuonut vapautuksen vastuusta, jota me lapset olimme kantaneet jo 16 vuotta.
Äitini näkeminen arkussaan lepäämässä herätti minut ensimmäisen kerran elämässäni miettimään kuoleman olemusta elämässämme. Tuo ruumis kylmänä arkussa ei näyttänyt olevan muuta kuin kuori. Rakas äitini ei ollut siinä enää. Hän oli jossakin muualla. Minulle tuli vahva tunne, että äiti oli lähtenyt ja vain fyysinen eloton ruumis oli jäänyt luoksemme. Tuon kokemuksen jälkeen olen uskonut elämään kuoleman jälkeen.

Muutaman vuoden kuluttua äitini kuolemasta sain unessa todentuntuisen kosketuksen äitiini. Hän esiintyi laadultaan erityisessä unessa, jossa hän istui hyvin elävännäköisenä parvekkeella. Ohi virtasi tai liiteli utuisia, vaaleita hahmoja, vain äiti oli kirkas ja todellinen. Äiti sanoi minulle: ”Tarja, minun on nyt niin hyvä olla täällä idässä.” Mitään muuta unessa ei tapahtunut. Aamulla ihmettelin unen elävyyttä, mutta en vielä tuolloin uskaltanut miettiä sen merkitystä enempää.

Elämä herättää pohtimaan kuolemaa

äitiKun oma henkinenheräämiseni tapahtui vuosina 1999-2000, aloin tutkia aktiivisesti kuolemaa lukemalla kaiken mahdollisen, mitä sain käsiini. Aloin vahvasti uskoa jälleensyntymän ideaan. Vain se selitti koko elämän ja kuoleman järjettömältä ja epäoikeudenmukaiselta näyttävän kiertokulun ihmisen näkökulmasta. Ei ole vain yksi elämä, vaan on monta, joiden aikana ihmisen pysyvä, syvinolemus sielu kehittyy kohti rakkauden täydellistä ilmentymistä eli uskonnollisesti sanoen kohti Jumalan kuvaa. Tuolloin oivalsin unen merkityksen, jossa äitini ilmoitti minulle kaiken olevan hyvin. Ja olen varma, että hän tai hänen sielunsa kävi sen kertomassa minulle tarkoituksella.

Vain kolme vuotta myöhemmin unennäkemisen jälkeen 2003, kävin Herttoniemen sairaalassa Helsingissä saattohoitamassa sisareni Inkun. Inkku sairastui vuonna 1999 ja taisteli sitkeästi rintasyöpää vastaan. Elokuussa 2003  Inkun kunto lopulta romahti ja hän joutui sairaalaan. Emme tuolloin vielä tienneet, mikä oli todellinen ennuste. Vain se oli tiedossa, että jäljellä olevaa elinaikaa ei ollutkaan enää vuosissa vaan kuukausissa.

Se, että olin paikalla, oli edesmenneen äitini ansiota. Hän kävi ilmoittamassa unessa minulle, että Inkun aika oli koittamassa. Istuimme yhdessä, jälleen hyvin elävässä unessa, etupihamme keinussa. Äiti sanoi minulle: ”Tarja, Kaisa-mummon mökki on huonossa kunnossa. Sinun on mentävä käymään siellä.” Aamulla herätessäni ihmettelin unen sanomaa, sillä olin varma äidin käyneen unessa luonani. Soitin Tellelle, joka oivalsi unet hienosti ja kerroin unesta. Myöhemmin Telle soitti minulle takaisin ja kertoi unen selityksen: Äidinäiti oli nimeltään Kaisa ja Inkku oli nimeltään Kaisa Irmeli, eli nimi viittasi Inkkuun. Mökki tai talo unessa tarkoittaa ”minää” tai asumusta, jossa minä asuu. Unen viesti oli: Tarja Inkku on huonossa kunnossa. Mene hänen luokseen. Heti kun ymmärsin unen, aloin järjestää mahdollisuutta lähteä Mikkelistä Helsinkiin Inkun luokse. Saavuin Inkun luokse keskiviikkona 10.9.2003 ja Inkku nukkui pois 14.9.2003 puolen päivän aikaan. Yhtään pidempään en olisi voinut jäädä Helsinkiin, sillä seuraavana päivänä minun oli oltava takaisin Mikkelissä.

Rakkaan saattaminen opettajana

Olin Inkun luona tauotta yötä päivää koko ajan, muutamaa lyhyttä poistumista lukuun ottamattaWP_20141028_033 (2). Hoidin, istuin vierellä ja lääkitsin. Koska olin ammatiltani sairaanhoitaja, henkilökunta antoi minun tehdä itse lähes kaiken, myös kipupumpun annostelun. Syöpä oli runnellut Inkun kunnon todella nopeasti huonoksi. Hän ei enää kyennyt kävelemään, ei syömään, eikä järjellisesti juuri kommunikoimaan. Sädehoidot päähän olivat vieneet häneltä myös näön.

Vielä elokuun lopulla, ennen kohtausta, jonka seurauksena Inkku joutui sairaalaan, hän oli ollut käymässä työpaikallaan, jonne aikoi palata syyskuun alussa. Inkun sairaus oli kestänyt jo viisi vaikeaa vuotta, mutta silti se, että hän teki nyt lopulta kuolemaa, oli hyvin vaikea kestää. Hänen elämänhalunsa oli loppuun asti niin valtava, eikä sitä vähentänyt keskenkasvuiseksi jäävät lapset.

Inkku taisteli loppuun asti ja viimeinen vuorokausi hänen vierellään musersi minut. En osannut enää muuta kuin tuskaisesti itkien  silittää laihaa kättä, kun Inkku sitkeästi otti koko ylävartalon kouristavia sisäänhengityksiä kerta toisensa jälkeen. Onneksi läheiset olivat ymmärtäneet, etten selviäisi urakasta aivan yksin. Parin viimeisen tunnin ajaksi kanssani tuli valvomaan Inkun paras ystävätär. Lopulta vuorokauden rajun taistelun jälkeen, sunnuntaina puolenpäivän aikoihin Inkku otti viimeisen henkäyksen. Sillä hetkellä riemuitsin. Sanoin ystävättären hämmästykseksi: ”Jess, nyt se lähti!” Ilo tuli siitä, että lopultakin tuo kärsimys päättyi.

DSCN0418 (2)Lähdin sairaalasta junalla Mikkeliin. Olin aivan shokissa, kuljin kuin unessa näkemättä tai kuulematta kunnolla ympäristöäni. Suru Inkun kuolemasta oli syvä ja vaikea. Syyllisyys siitä, että olin ehkä aiheuttanut liiallisella kipupumpun annostelulla hänen kuolemansa, vainosi minua pitkään. Näin unia, jossa hänen laihat kasvonsa suurine sokeine tuijottavine silmineen olivat lähelläni, sanomatta mitään. Tuolloin minusta tuntui, että olisin ollut valmis antamaan oman elämäni Inkun sijasta. Suru helpotti hyvin hitaasti, mutta ikävä lieveni ajan myötä. Suuren lohdun ja helpotuksen syyllisyyteen toi Inkun kohtaaminen meedioistunnossa, josta kerron lisää ensikuun kertomuksessa.

Siihen asti toivotan rohkeutta ja sisäistävaloa vuoden pimeimpään aikaan.

Lämmöllä Tarja,

Pihlajalahti, 23.lokakuuta 2015

palaa takaisin

Tasapaino avaimena elämän mysteeriin

Elokuun kertomus on kolmas ja tällä erää viimeinen Nuuti Arffmanin pohdinta elämästään. Luettuani tämän tekstin ensimmäistä kertaa, liikutuin syvästi. En siksi, että Nuutin yksinäisyys ja suru olisivat riipaisseet liikaa, vaan siksi, että nuoren miehen kirjoitus paljastaa minulle tietoisuuden kehittyvän huikealla nopeudella eteenpäin. Itseltäni meni pitkälti yli 30-ikävuoden, ennen kuin sain oman pohdintani tasapainosta näin syvälliselle tasolle. Kirjoitus on puhdas, hieno ja yksinkertaisuudessaan helposti ymmärrettävä. Lukekaa ja nauttikaa; Suuri Taiteilija maalaa elämän totuudesta kuvaa, siveltimenään nuori ajattelija Nuuti Arffman.

Nuuti auringonlaskussakallio

Ajatuksia ilosta ja surusta

Katsoessani ulos ikkunasta auringonlaskua vastarannan mäntyjen latvoissa ja kuunnellen Gary Julesin Mad World kappaletta pohdiskelen kulunutta päivääni. Väistämättäkin mielessäni painaa jälleen kerran yksinäisyyden tunne, vaikka kävinkin tänä päivänä parin kaverini kanssa grillaamassa. Pohdiskelen, kuinka yksinäisyyden tunne tuo samalla mukanaan surun ja masentuneen mielentilan, jotka saavat oman mielen kieltämättäkin haikeaksi. Kun katseeni siirtyy puiden latvoista tietokoneeni ruudulle, herää mieleeni kysymys ”miksi on surua?”

taivas ja maa

Kysymys kuulostaa alkuun todella suurelta ja lähes mahdottomalta selittää, mutta aikomuksenani onkuitenkin saada jokin selko asialle, jotta saisin unta tänä iltana. Surua ja sen syytä pohdiskellessani tulee mieleeni kaikki kerrat, kun olen ollut surullinen, mutta myös ne kerrat, kun olen ollut iloinen. Tällä hetkellä tajuan, kuinka suru ja ilo ovat toistensa vastakohtia. Yksiselitteisesti ilman surua ei olisi iloa. Miksi näin on? Minkä takia suru ja ilo kulkevat käsikkäin, vaikka ne ovatkin täysin vastakkaisia asioita keskenään?

Vastakohtia pohdiskellessani pyrin samalla selittämään itselleni, vasta esittämiäni kysymyksiä. Vastakohdista mieleeni tuli myös vastapaino. Jokainen asia, joka halutaan saada tasapainoon, tarvitsee vastapainon, samassa totean, että vastaus todellakin voisi olla tasapaino. Ilo ja suru ovat toistensa vastapainoja ja luovat tasapainon keskenään. En kuitenkaan vielä pääsyt siihen, miksi ilman surua ei olisi iloa. Pohtiessani vastausta kysymykseen, tulee mieleeni maailmassa kenties yleisempänä pidettyä tasapainoa Jin ja Jang.

varjot ja valo

Tasapaino on asia, joka on ympärillämme jatkuvasti, mutta emme välttämättä kykene tiedostamaan asiaa. Jinin ja Jangin tasapainon periaatteena on toisiaan täydentävät asiat, kuten esimerkiksi kaksi toistaan rakastavaa ihmistä. Samalla tavalla ilo ja suru täydentävät toisiaan. Jos iloa ei olisi, emme kykenisi määrittelemään surua, sillä silloin sillä ei olisi vastakappaletta. Toisinsanottuna suru ilman iloa olisi neutraali mielentila, sama toimii toisinpäin. Ilman surua emme kykenisi kokemaan iloa.

kuppija parveke

Surua pohdiskellessani tajuan, että niin kuin surulla ja ilolla on keskenään tasapaino, olisi se oltava surun ja ilon kantajallakin. Kun koemme surua, tarvitsemme jonkun, joka kykenisi piristämään meitä. Ja kun olemme iloisia, tarvitsemme jonkun joka palauttaa meidät maanpinnalle, jotta emme tekisi esimerkiksi lupauksia, joita emme kykene pitämään. Tämä tuo minut takaisin yksinäisyyden äärelle. Henkilö, joka kokee olevansa yksinäinen, tarvitsee jonkun, joka saa hänet tuntemaan rakastetuksi ja tuo läheisyyden tunnetta. Itse yksinäisenä ihmisenä toivon, että joskus tapaan sellaisen henkilön, joka kykenee tuomaan elämääni tasapainoa niin surussa, kuin ilossa.

Nuudom 28.6.2015

palaa takaisin

Ajatuksia ulkonäköpaineista

Joka aamu minulla on samanlaiset rutiinit. Rutiinit ovat tapoja ja asioita, joita ihmisillä ja jopa eläimillä on tapana suorittaa esimerkiksi aamuisin. Näihin rutiineihin voi kuulua vaikkapa aamulla sängyn vierelle istumaan nouseminen, hetken aikaa ympärilleen katseleminen, nouseminen sängystä, pieni venytys ja vessassa käynti. Rutiinit ovat asioita, jotka auttavat meitä heräämään omaan tahtiin ja saavat päivän alkuun rennosti.

Herätessäni auringon paisteeseen nousen istumaan sängyn viereen. Katson puhelimestani kellonajan ja irrotan sen laturista. Nousen seisomaan ja menen vessaan. Vessasta tultua alan valitsemaan vaatteita. Valitessani vaatteitani pohdin ”Mitkähän vaatteet eivät näyttäisi niin tyhmiltä?” Pysähdyn siihen ajatukseen hetkeksi kunnes mieleeni juolahtaa ”hetkinen, eihän minun siitä pitäisi välittää. Ajatelkoot muut mitä haluavat, minun vaatteeni ne ovat ja pääasia, että minulla on mukava olla niissä”. Nämä ajatukset tulevat joka aamu esille, tällä kertaa kuitenkin jatkan asian miettimistä hieman pidemmälle ”Miksi minun pitäisi välittää, miltä minä näytän vaatetukseltani?”

oeln fiksu2

Ulkonäkö on asia, josta kaikki haluavat pitää huolta. Oli tyyli mikä tahansa, se on oma ja siitä halutaan pitää kiinni, entäpä sitten nämä niin sanotut muoti-ilmiöt? Onko se omaa tyyliä, jos pukeudut, kuin muut sinulle kertovat lehdissä, blogeissa ja sosiaalisessa mediassa? Pukeutuminen on yksi tapa ilmaista itseään ja kertoa itsestään. Se on yksi iso osa ensivaikutelman antaja. Siistit vaatteet kertovat ihmisestä, että hän pitää huolta itsestään. Itsestään huolehtiminen on hyveeksi katsottu asia, joka vetoaa moniin meistä. Myös pukeutumisessa on omia tyylejä ja jokainen niistä kertoo omalla tavallaan, kuka sinä olet.

Miettiessäni omaa tyyliäni en varsinaisesti pohdi, mitä se kertoo minusta, vaan sorrun ajattelemaan ”mitä muut minusta ajattelevat, kun pukeudun näin?” En siis mieti sitä, mitä haluan kertoa itsestäni ja siitä, millainen olen henkilönä vaan sitä, että tulenko hyväksytyksi pukeutuessani omalla tavallani. Toisaalta voin sanoa, että olen löytänyt myös tyylin, jossa minun on mukava olla, mutta ajattelutapani ei sovi yhteen sen kanssa. Minun olisi siis mietittävä, mitä minä haluan kertoa itsestäni, samalla ajatellen omaa mukavuuttani.

hameHousut

Ulkonäköpaineet on paljon puhuttu asia ja se on osa jokaisen nuoren elämää, miksei myös aikuisenkin. Puhutaan nuorista, jotka haluavat pukeutua samalla tavalla, kuin kaikki muut, jotta ei erottuisi joukosta, eikä joutuisi pilkan kohteeksi. Minkä takia meille ihmisille on tärkeää samankaltaisuus, jos haluamme kuitenkin jokainen olla yksilö ja erottua jollainlailla joukosta? Näiden asioiden ristiriitaisuus kummastuttaa minua itseäni kovasti. Ihminen haluaa, että hän tulee esille omana itsenään ja tuo esille oman persoonansa monipuolisin tavoin, mutta onko pukeutuminen samalla tavalla, kuin tuhannet muut oikea tapa toimia?

Psykologisesti ja biologisesti ajateltuna ihminen on laumaeläin. Ihminen tarvitsee ympärilleen muita ihmisiä tunteakseen itsensä turvalliseksi. Tämä on osa selviytymisvaistoamme, joka voi johtaa juuriaan kauas ihmiskunnan historiaan. Tuntemalla olomme hyväksytyksi, tunnemme myös olevamme turvassa. Yksinäisyys tuo ihmiselle pelkoa siitä, että kukaan ei ole hänestä pitämässä huolta ja hän joutuu selviämään täysin omillaan. Selviytymisvaistomme siis kertoo, että jos olemme yksin, emme selviä. Mutta minkä takia meille luontainen vaisto, tuottaa meille nykyään ongelmia?

istuu nuuti

Selviytymisvaisto on asia, jota olemme tarvinneet eniten, kun ihminen asui luolissa ja eli suoraan luonnon antimilla. Nykyään saamme ruoan kaupasta, eikä meillä ole varsinaisesti pelkoa villieläimistä kaupunkiasutuksilla. Tämän takia selviytymisvaistomme on jäänyt toisarvoiseksi ja se tuo meille ongelmia, kuten ulkonäköpaineet. Selviytymisvaisto kertoo, ettemme selviä ilman muita ihmisiä, jos emme selviä ilman muita ihmisiä, niin meidän on saatava muita ihmisiä ympärillemme. Jotta saisimme muita ihmisiä ympärillemme, on meidän keksittävä tapa houkutella heitä ja näistä yhdeksi tavaksi on noussut ja ulkonäkömme.

Selviytymisvaisto voi olla yksi tapa selittää, minkä takia me koemme ulkonäköpaineita ja sen takia paneudumme niin paljon pukeutumiseemme, mutta se on vain yksi selitys, mistä ongelma on peräisin. Se ei kerro meille, kuinka voisimme ongelman ratkaista. Vastaisuudessa pyrin kuitenkin itse henkilökohtaisesti miettimään sitä, mikä minusta tuntuu mukavalta ja minkä omasta mielestäni näyttää hyvältä, en halua muiden määritellä sitä, kuka minä olen ja millainen minä olen…toisaalta, emmekös me määrittele itseämme juuri niin, toisten avulla?

Nuudom (Nuuti Arffman) 10.6.2015

palaa takaisin

Yksinäisyyden äärellä

Kesäkuun kuukauden kertomus avaa yksinäisyyden teemaa elämässämme. Omassa elämässäni en ole vuosiin enää ollut yksinäinen ja ajat jolloin siitä kärsin, ovat hämärtyneet menneisyyden varjoihin. Koska aihe on varmasti hyvin monelle ajankohtainen, haluan jakaa tuoreen kertomuksen yksinäisyydestä ja siitä selviämisestä. Kirjoitus on toukokuussa 19- vuotta täyttäneen nuorimman poikani Nuuti Arffmanin tilitys. Hänen luvallaan tarjoan sen teille kaikille. Tämä kirjoitus näyttää upeasti, kuinka kyky käyttää tietoisuustaitoja, voi auttaa meidät hyvinkin vaikeiden asioiden läpi.

Nuuti 1v    Nuuti 2v    Nuuti 7v

Ajatuksia tylsyydestä

Istuessani itsekseni omassa huoneessani koneen äärellä vapunaattona mietin, kuinka tylsää minulla on. Kaikki muut tuntuvat olevan jossain, enkä itse keksi tekemistä. Onko tämä tylsyyttä vai yksinäisyyttä? Kenties molempia? Tylsyyteni sai minut kuitenkin pohtimaan, mitä yksinäisyys todellisuudessa on. Ensin olisi kuitenkin palattava takaisin edellisessä tekstissäni ”Ajatuksia taulusta” kertomaani kiusaamiseen. (Ajatuksia taulusta)
Mainitsin, että kiusaaminen oli tehnyt minusta epävarman ihmisen. Tämä ei itsessään sano, että olisin yksinäinen. Toisaalta epävarmuus voi johtaa siihen, ettei uskalla tuoda itsestään kaikkea esille ja näin joutuu viettämään iltojaan yksin. Mutta onko yksin olo yksinäisyyttä? Voiko yksinäisyyden muotoja olla monia? Yksinäisyys on jokaiselle henkilökohtainen asia ja jokainen voi käsittää sen omalla tavallaan. Mikä on sitten minun käsitykseni yksinäisyydestä?

Nuuti 15vMinulla on kaksi toisistaan eroavaa käsitystä yksinäisyydestä. Ensimmäinen on sitä. että istut päivästä toiseen itseksesi kotona. Kun taas toinen on sitä, että sinulla ei ole varsinaisesti ketään kenelle kykenisit suoraan puhumaan omista asioistasi. Tarkoitan todella henkilökohtaisista asioista kertomista ilman pelkoa siitä, että sitä kerrottaisiin eteenpäin. Toinen puoli yksinäisyyttäni oli siis se, etten voinut jakaa omia asioitani kenenkään kanssa, koska en kyennyt luottamaan toiseen ihmiseen. En tietenkään viittaa siihen, etteivätkö ihmiset ympärilläni olisi olleet luottamuksen arvoisia, vaan siihen, että oma kykyni luoda luottamus toiseen on ollut heikko. Olen tunnistanut nämä molemmat itsessäni.

Kun mietin, mistä luottamukseni romahti, on sitä vaikeaa tunnistaa. Selvää on kuitenkin se, että se johtui kiusaamisesta. Mikä kiusaamisessa sai minun luottamukseni romahtamaan? Minuun kohdistunut kiusaaminen alkoi alakoulussa ja se oli pääasiassa verbaalista. Päivittäin kuullut sanat olivat homo, gootti ja rasvaletti. Homoksi nimittely on yleistä,koska se on ollut aina vieras asia ihmisille, etenkin lapsille, jotka eivät ymmärrä, mitä seksuaalisuus on.

Tuohon aikaan katsoin ylös veljeäni, joka on trash- ja heavy-metallin kuuntelija. Tykästyin myös itse musiikkityyleihin ja aloin pukeutua tummiin vaatteisiin. Toinen syy tummiin vatteisiin oli se, että puberteettini oli alkanut ja yritin peittää näin hikoiluani. Tästä sitten syntyi nimitys ”gootti”.

Minulla oli pitkä tukka, joka rasvoittui todella helposti lähes yössä, joten tästä sain nimityksen rasvaletti. Luulen, että kiusattuna oleminen sai minun luottamukseni itseeni murenemaan ja käsitykseni itsestäni muuttui sen mukaiseksi. Aloin pelätä kaiken kertomani olevan hyljeksittävää. Pelkäsin aina joutuvani naurunalaiseksi. Aloin sulkeutua enkä uskaltanut luottaa enää kehenkään. Koska kiusaaminen alkoi alakoulussa, en täten koskaan edes ehtinyt kehittää kykyä kertoa asioistani muille.

Nuuti 10v2        Nuuti 11      Nuuti 12 (2)

Yläkouluun mennessä olin ylittänyt kiusaamisen ja sosiaalinen piirini laajeni. Pystyin kertomaan asioistani satunnaisille henkilöille, kävin ulkona lähes joka ilta sekä minulla oli kavereita. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut, ettenkö enää olisi ollut yksinäinen. Minulla oli kavereita, joiden puheita kykenin kuuntelemaan ja kertomaan jopa hieman omiani, mutta en kuitenkaan kyennyt luomaan täydellistä luottamusta ihmisiin. Vaikka pystyin helposti tunnistamaan henkilön, johon voisin luottaa, en kuitenkaan kyennyt luottamaan. Tämä voisi olla selvä merkki siitä, että en koskaan saanut mahdollisuutta luoda luottamussidettä perheeni ulkopuoliseen henkilöön silloin, kun sosiaalinen kasvuni oli alkamassa nuorempana.

Yksinäisyyteni siis jatkui kavereista ja menoista huolimatta. Minulla tuli ja meni niin sanottuja ”teinisuhteita”, joiden pohjalla oli hyvin pitkälti kokeilunhaluisuus. Näistä suhteista ei siis kehkeytynyt minulle luottamussiteitä. En pystynyt luomaan suhdetta ihmiseen, jossa itse olisin kykeneväinen täysin avoimeenNuuti 14vkanssakäymiseen. Vasta viimeaikoina olen saanut luotua pari luottamuksellista suhdetta, niin uutta kuin vanhaakin. Siitä olen kiitollinen.

Olen siis siinä vaiheessa, että tiedän syyn yksinäisyyteeni olleen kyvyttömyydessäni luottaa toiseen ihmiseen. Minkälaista luottamusta siis olen hakenut ihmisistä? Tietenkin hänelle on pystyttävä puhumaan niin iloista kuin suruista, tärkeistä ja vähemmän tärkeistä asioista. Luottamukseen kuuluu myös toisen tunteiden myötäily ja niiden hyväksyminen. Ihminen johon voi luottaa, kykenee näyttämään, että hän kuuntelee pyyteettömästi, ilman vaateita. Toki luottamussuhteeseen tarvitaan kaksi osapuolta, joten toisen osapuolen kuuntelu kuuluu asiaan. Huomaan, että nämä asiat kuvastavat todella läheistä ystävää tai parisuhdekumppania.

Näitä kaikkia asioita olen viimeaikoina pohtinut, kun olen pyrkinyt kehittämään itsetuntemustani. Itsetutkiskeluni on tuonut minut tällä kertaa oman yksinäisyyteni äärelle. Tämä ei ole suinkaan huono asia, sillä nyt kykenen perehtymään oman yksinäisyyteni syihin ja samalla kehittämään itseäni. Tämä itsensä tutkiskelu tuo minusta esille asioita, joita en olisi osannut edes ajatella löytäväni. Itsetutkiskelun polkuni on ollut mahdollinen oman analyyttisen mieleni ansiosta, mutta apuna on ollut myös oma äitini, joka on näyttänyt minulle suuntaa ihmisen omien voimavarojen äärelle.

Viimeaikoina luomieni luottamussuhteiden ansiosta ja itsetuntemuksen polun myötä tunnen nyt kykyä päästä yli minua pitkään vaivanneesta yksinäisyydestä. Yksinäisyydestä, joka on ollut itsensä kanssa oleskelua ja omien tunteidensa ja asioidensa sisällä pitämistä. Haluan vielä kerran kiittää, mutta en vain niitä, joihin olen saanut luotua luottamussuhteen viimeaikoina, vaan kaikkia ihmisiä, jotka ovat olleet tukenani vuosien varrella. Kiitos siis perheelleni, kavereilleni ja ystävilleni.

Nuudom, Mikkelissä 1.5.2015

Toivon, että tämä kirjoitus antaa teille kaikille uskoa ja toivoa elämän kantavaan voimaan! Siivittäköön se meidät kaikki ottamaan kesä avoimin sydämin ilolla vatsaan!

Lämmöllä Tarja

palaa takaisin

Luonto opettajanamme

Kevät saapuu ja näyttää taas uskomattoman muutosvoimansa. Edellisen vuoden kätketty potentiaali nousee kuin tyhjästä. Pikkuruiset krookukset nousevat kuolleelta näyttävästä maasta. Metsän hiljaisuus puhkeaa sydäntä riemastuttavaan lauluun. Joka vuosi koemme tämän elämän ihmeen, mikä uudistaa kaiken! Yhä enemmän mietin sitä, kuinka osaisin ammentaa tuosta luonnon viisaudesta itseeni kaiken sen, mikä tekee elämästä keveää, kaunista, yksinkertaista ja merkityksellistä. Olen myös huomannut, että pelkästään seuraamalla elämän ihmettä luonnossa sen tapahtuessa ja sitten vertaamalla sitä itsessäni ja omassa elämässäni tapahtuvaan, saan syvällistä opetusta itse Mestarin kädestä.

kelta krookukset

Viimeaikoina olen miettinyt elämässä vallitsevia lakeja ja rytmejä, joiden ymmärtäminen ja ennen kaikkea hyväksyminen, auttaa ihmistä saavuttamaan suuresti kaipaamansa rauhan ja tasapainon. Luonto antaa meille vihjeitä siitä, että jos haluamme uudistua, meidän on osattava kuolla menneelle. Nämä viisaudet ovat monelle meistä tuttuja ja itsestään selviä, silloin kun meidän ei tarvitse soveltaa niitä omaan henkilökohtaiseen elämäämme. On niin ilmiselvää, että uusi ihana narsissi ei voisi puhjeta kukkaan, ellei edellisen kesän kukintansa ja loistonsa menettänyt edeltäjä olisi lakastunut ja vuodattanut omaa elämänvoimaansa seuraajansa kasvualustaksi. Ongelmia syntyy heti, kun pitäisi nähdä ja soveltaa elämän rytmien vääjäämätöntä vaikutusta omassa elämässämme.

Uudistumisen rytmi

joutsenet

Jospa vain todella aina ymmärtäisimme, että elämässä kaikella on alkunsa, kukoistuksensa ja loppunsa, niin selviäisimme elämästämme paljon vähemmällä tuskalla. Onnellisuutta etsiessämme helposti unohdamme, että etsimme kaiken aikaa pysyvää iloa, riemua ja nautintoa. Asia, tapahtuma tai ihminen jota tavoittelemme onnen kuvajainen silmissämme, vaihtuu uuteen heti, kun entinen on saavutettu. Toisin sanoen etsintämme jatkuu jatkumistaan, koska etsimme sitä, mikä on vastoin elämän lakia: etsimme pysyvää onnen ja ilon tilaa. Yhtä vähän meitä auttaa onnelliseen elämään elämä, jossa kieltäydymme kaikesta ilosta, riemusta ja nautinnosta. Ehkemme joudu niin helposti pettymään, kun emme edes etsi, mutta kun kerta hylkäämme taas toisen puolen; ilon ja riemun, elämämme muuttuu äkkiä pelkäksi pimeydeksi ja kuolleeksi olemiseksi. Silloin olemme taas yhtä kaukana onnestamme, kuin olemme silloin, jos tavoittelemme vain pelkkää iloa ja onnea.

jääkaisla

Vastaus lepää siellä, mistä emme etsi

Mistäpä siis löytyy apu tähän ongelmaan? Mielestäni apu löytyy juuri elämän rytmien hyväksymisestä. Elämään kuuluu kaksi puolta ja jos todella aiomme löytää onnen, meidän on ensimmäiseksi hyväksyttävä sekä valo että pimeys- sekä elämä että kuolema osaksi elämäämme. Vasta sitten meillä on mahdollisuus antautua elämään elämää, josta onnellisuus pulppuaa omasta lähteestään, elämän lähteestä aivan itsestään.
Entäpä jos hyväksyisimme elämässämme kaiken mikä on juuri nyt, sellaisena kuin se on. Sen sijaan, että alkaisimme taistella vastaan, tarkkailisimme millaista vaihetta elämässä kukin tapahtuma ilmentää. Onko menossa kevään herääminen vai syksyn kypsät hedelmät ennen talven tuomaa kuolemaa.

punatulkku

Jos seuraamme vaikkapa omaa mieltämme, voimme huomata tämän saman kiertävän rytmin itsessämme. On aikoja, jolloin pursuamme uutta intoa ja uudistumista, eikä mikään saa meitä pysähtymään. Tämä jakso sisältää valoa ja iloa ja onnellisuus tilana kytkeytyy siihen kuuluvana itsestään selvyytenä.palavarakkaus
Ja sitten on aikoja, jolloin mikään elämässämme ei liiku eikä muutu. Mieli painuu alas ja intoa ei riitä edes aamulla herätessä, vaan mieluummin vetäisimme peittoa korviin ja jäisimme paikoillemme ikuisiksi ajoiksi. Tällöin arvotamme elämämme onnettomaksi, epämielekkääksi ja huonoksi.
Iloiset ja menestyksekkäät vaiheet elämässämme ovat niitä, jotka vaihtuvat pois ilman omaa ponnistustamme. Kaikki me tiedämme, että vaikka kuinka yrittäisimme takertua onnemme hetkiin, niin se ei auta. Onni kun tuntuu murentuvan ollessaan suoraan sylissämme. Se katoaa ja jäljelle jää tyhjyys. Kuolema tulee kutsumatta. Ja niin me siirrymme ilman omaa vaivannäköämme kohti alamaan varjoja, jossa ruusut eivät kuki.

Vaan jos ymmärtäisimme tämän olevan osa elämämme kiertoa, emme ehkä sortuisi arvottamaan itseämme ja elämäämme tämän jakson perusteella epäonnistuneeksi tai huonoksi. Ymmärtäisimme, että mitään uutta elämässämme ei voi syntyä ennen kuolemaa. Uusi syntyy juuri tämänhetkisen kuoleman kautta. Osaisimme ottaa luopumisen hetket vastaan ja uskaltautuisimme kokemaan avoimesti surun, joka kulkee kuoleman mukana aina. Usein emme kuitenkaan tätä kykene näkemään, ja sen vuoksi jäämme loputtomasti kiinni kuoleman vaiheeseen, pitämällä kiinni murentuneesta jo pois menneestä onnestamme.

sini krookukset

Kevät ei voi saapua ilman irtipäästämistä ja toisaalta se ei tule, jos vanhasta syntynyt siemen ei jälleen avaudu ja tunkeudu ulos kuorestaan ja puhkea uuteen kukoistukseen. Horrokseen vaipumisen vaiheen jälkeen ihmisenkin on alettava taas rohkeasti kurotella kohti korkeutta, aivan niin kuin pikkuruiset krookukset tekevät joka kerta kun kevät saapuu! Elämän rytmien ottaminen osaksi omaa henkilökohtaista elämäämme, antaa syvällistä ymmärrystä, jonka myötä elämämme voi avautua aivan uuteen ulottuvuuteen. Siis alkakaamme nähdä elämämme kevät, kesä, syksy ja talvi jokaisessa hetkessä ja hyväksykäämme ne ilman taistelua. Näin tehden astumme askeleita kohti rauhan ja syvemmän onnellisuuden tilaa.

Niille, joiden elämässä on tällä hetkellä talven kylmä vaihe, toivon rohkeutta, kärsivällisyyttä ja uskoa uuden syntymän lupaukseen. Kevät saapuu kyllä aikanaan, siitä muistuttaa meille jokaiselle juuri nyt ympärillämme heräävä luonto.

Toivotan teille lukijani antoisaa kesää kaikkine elämän vaihteluineen!

Lämmöllä Tarja,

Pihlajalahti, 26. huhtikuuta 2015

palaa takaisin

Viisauden Mestari elää meissä kaikissa

Lueskelin vanhoja kirjoituksiani ja hämmästyin taas uudelleen viisaita sanoja, joita olen kirjoittanut aikoinaan. Muistan ajan, jolloin etsin oppaita itseni ulkopuolelta. Kun en löytänyt elävää Mestaria vastaamaan kysymyksiini, lähdin etsimään Mestaria sisältäni. Löysin sisältäni oppaan, jonka nimesin Samueliksi. Sittemmin luovuin Samuelin personoimisesta ja päätin, etten koskaan puhuisi ”hänen” suullaan, vaan aina itsenäni Tarjana. PöllöTämä johtui siitä, että huomasin, kuinka herkästi me ihmiset alamme käyttää valtaa toisiin ihmisiin tukeutumalla johonkin itseämme korkeampaan auktoriteettiin. Tämä päätös on ollut viisaimpia päätöksiäni.

 

Tänä päivänä myönnän olevani yhteydessä viisauteen, jonka lähdettä en tunne. Tiedän vain sen, että viisaat sanat, jotka virtaavat mieleeni, kumpuavat sieltä, mistä minä itsekin ilmennyn tähän maailmaan. Minulla ei ole enää tarvetta nimetä tai omistaa tuota lähdettä, sillä ymmärrän itse olevani tuon lähteen pieni tiedostava sirpale. Ymmärrän, että jokainen ihminen voi olla yhteydessä tuohon samaan viisauteen oman mielensä kautta omalla tavallaan.

Mestari vastaa, kun kysyt

Tällaisia vastauksia sain kysymyksiini syksyllä 2005. Viisaus sisälläni ohjasi minua jo silloin läsnäolon tielle. Tuolloin en vielä oivaltanut sanojen takana piilevää viisautta. Ymmärsin asian jotenkin älylläni, mutta elämääni en todella kyennyt sitä vielä soveltamaan, eikä näin ollen muuttanut. Oivallus on tapahtunut minussa hitaasti vuosien myötä ja tänään se vaikuttaa elävänä elämässäni joka hetki. Juuri läsnäolemisen viisaudesta ammennan ilon ja voiman elämääni! Tämä teksti on selkeä osoitus minulle siitä, että Mestari elää meissä kaikissa, vaikka emme olisi siitä itse vielä tietoisiakaan! Haluan jakaa sen kanssasi. Teksti alkaa omalla pohdinnallani.

”Nyt kirjoittelen tuntemuksiani paperille, jotta saisin avattua itseäni syvemmältä. Olen keskellä monien energioiden virtausta ja yritän hahmotta itseni niiden osana….Mihin olen matkalla? Mitä kohti olen kulkemassa? Mikä on tärkeintä?…paljon kysymyksiä …vastauksista vain aavistuksia.

Toisaalta sisälläni on rauha, mikä tietää kaiken olevan oikealla kohdallaan. Jokainen pieni tapahtuma on osa jotakin suurempaa kokonaisuutta, jossa kaikki asettuu täydellisesti paikoilleen. Se mitä tunnen keskeneräisyytenä, levottomuutta herättävänä, on vain omaa kasvuani. Kaikki olosuhteet ovat juuri oikeat, jotta voisin ammentaa niistä sen, mitä sieluni kaipaa eniten. Samalla persoona huutaa, ettei ole reilua, että se jätetään tietämättömyyteen. Se kuvittelee, että voi luottaa vain itseensä. Luottaa itseensä hallitsemalla näennäisesti ulkoisia olosuhteita. Se LUOTTAMUS on taas avainsana. No sen tiedän, mutta miten sen voi saavuttaa? Mikä minussa kaipaa parantumista, jotta uskaltaisin luottaa? Vastaa sinä Samuel, jos olet läsnä…

Ellet opi tunnistamaan oman persoonasi syvimpiä pelkoja, et voi saavuttaa luottamusta ITSEEN. Hyväksy tunteesi siitä, että olet vajavainen, salli itsesi tunnistaa pelot, jotka pyrkivät esiin sisältäsi. Et tarvitse paranemiseen muutoksia, vaan hiljaista hyväksyntää sille, mitä et ymmärrä, mitä pelkäät, minkä koet epätäydelliseksi itsessäsi. Muutos ei tapahdu muuttumalla, vaan hyväksymällä. Kun hyväksyt, huomaat, että sitä mitä olet yrittänyt muuttaa, ei ole. Sitä ei ikinä ole ollutkaan, koska kaikki on jo täydellistä. Silti sinusta saattaa tuntua, että olet muuttunut, sillä hyväksyntä on paljastanut sen osan sinun todellista täydellistä itseäsi, jonka pelkosi oli piilottanut.

Kiitos Samuel, olenhan minä tämän jo oivaltanut, mutta on aivan eri asia toteuttaa sitä käytännössä, kun tosissasi elät ihmisenä ja ihmettelet, mitäs tässä nyt taas yritetään sanoa? Miten minä voisin muuttua, jotta puoleeni vetämäni asiat eivät tuntuisi niin haastavilta? Ja toisaalta on jotenkin mennyt luihin ja ytimiin se, että voit muuttua vain itse. Toista ei voi muuttaa. Mitä vastaisit tähän?

Patsaat

Oikeastaan se on niin, että et voi muuttaa toista sen enempää kuin itseäsikään. Muutos vain tapahtuu, se ei synny yrittämällä. Voit halutessasi korvata sanan hyväksyntä myös sanalla tiedostaminen. Kun tiedostat asiat näyttävät erilaisilta ja tunne muutoksesta on läsnä. Se on virtausta, jossa kiinni jäänyt energia vapautuu virtaamaan. Et saa sekoittaa maalimankaikkeuden perusolemusta muutosta, mikä on aina läsnä, siihen miten muutos tapahtuu. Voit toki aloittaa muutoksen todella tekemällä asioita toisin. Muutos ei kuitenkaan todellisuudessa tapahdu sen vuoksi, että olet muuttanut toimintatapaasi, vaan siksi että toimintatapasi muutos on auttanut sinua tiedostamaan, tai jos haluat hyväksymään. Tässä ei ole nyt oleellista se, mitä muutos on tai ei ole, vaan se, ettet kykene muuttumaan yrittämällä muuttua. MUUTOS tapahtuu aina itsestään, kun olet valmis eli tietoisuutesi valo valaisee asian, johon olet juuttunut kiinni.

Tämä onkin kivaa. Nyt kun uskaltauduin tähän, taidan kysyä vielä lisää. Mitä teen kun minusta tuntuu, että kaikkea on niin paljon…monta asiaa joihin haluaisin perhtyä…joissa olla mukana? Toiset ovat myös sen tähden, että saan rahaa. Olen niin levällään, että pelkään, etten saa mitään oikeata valmiiksi. Mitä sanot tähän?

siili

Keskity kuhunkin hetkeen kerrallaan. Sinulla on vain tämä hetki, ei muuta. Jos keskityt siihen, olet läsnä ja teet kaiken, mikä sillä hetkellä on tarpeeksi. Samalla tunne siitä, että et riitä kaikkeen hälvenee. Olet mukana aina kaikessa juuri sen yhden hetkessä tapahtuvan läsnäolosi kautta. Ymmärrä, että kokonaisuus toimii, juuri niin, että osaset ovat paikallaan. Ne energiat mitkä eivät ole toiminnassasi läsnä virtaavat itsestään, sillä välin kun olet keskittynyt siihen, missä juuri sillä hetkillä olet. Jos irrottaudut mielelläsi kyseisestä toiminnasta muihin asioihin mitä elämässäsi on, hajotat koko kokonaisuuden harmoniaa.

Otan yksinkertaisen esimerkin käytännöstä. Jos olet valmistamassa ruokaa, sinun on kokonaisuuden kannalta tehtävä yksi asia kerrallaan. Ensin suunnittelet ruoan, sitten hankit tarvikkeet jne Jos alat kesken kauppareissun juosta kotiin paistamaan kanankoipia, sinun on melkoisen mahdotonta saada ruokaa valmiina tarjottavaksi ajallaan. Saattaahan se lopulta valmistua, mutta mikä mahtaa olla lopputulos? Jos sovellat tätä yksinkertaista esimerkkiä suurempiin elämäsi kokonaisuuksiin, ymmärrät, miksi on niin oleellista keskittyä vain yhteen läsnä olevaan hetkeen kerrallaan. Se todella vie kaikkea muutakin eteenpäin, vaikka suuremmissa ja monimutkaisemmissa asioissa et niin helposti yhteyksiä pysty havaitsemaan. Ja juuri vajavainen kokonaisuuksien havaitseminen opettaa sinua luottamaan siihen suurempaan ITSEEN mikä on kaiken takana.”

tie

Nämä Elämältä saamani vastaukset ovat yhä yhtä tuoreita ja viisaita kuin kymmenen vuotta sitten. Rohkaisenkin Sinua lukijani tutkimaan omaa yhteyttäsi sisimpäsi viisauteen. Uskon, että meillä jokaisella on ominainen tapamme luoda tuo yhteys, eikä siihen tarvita mitään kummallisia poppaskonsteja! Mitä yksinkertaisempaa, sen parempaa. Sinun ei tarvitse antaa mielellesi valtaa rakentaa kummallisia mielikuvitusrakennelmia erilaisista oppaista tai mestarien hierarkioista, vaan voit yksinkertaisesti pysähtyä ja avautua vastaanottamaan aina läsnäolevaa elämän viisautta. Tämän vuoksi kutsun kaikkea elämän antamaa ohjausta Mestari Elämän viisaudeksi. Se on kaikkien halukkaiden käytössä, eikä kukaan voi omia sitä vain itselleen. Joku viisas on joskus sanonut, että etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan. Siis jatkakaamme kolkuttamista.

Lämmöllä Tarja

 palaa takaisin

Pikku-Mielen ja Ison-Itsen hiihtoretki

Tänään olen lähdössä hiihtämään! Eilisen lenkin jälkeen kroppa on hieman väsynyt, mutta innostus valtaa sisälläni sekä Pikku-Mielen(P-M) että Ison-Itsen (I-I). Alan kerätä kamppeita kasaan ja pukeutumaan. Sovitellessani päähäni mustaa kaulurimyssyä P-M alkaa nurista: ”Ihan kamalan näköinen, katso nyt itse, näytämme ihan idiootilta!”

Iso&pikkuminä
– No mutta P-M, tärkeintähän on, että tämä suojaa hyvin tuulelta! Sitä paitsi, mitä väliä sillä on miltä näytämme? I-I toteaa

– Hullu, kaikki katsoo, että mikä torvelo se siinä menee…

– Satutko juuri muistamaan millaisissa asusteissa eiliset vastaantulijat olivat? Kiinnititkö erityisesti huomiota heidän vaatteisiinsa P-M?

– No okei täytyy myöntää, etten kyllä muista tarkalleen, mutta varmasti heillä oli ihan asialliset varusteet…eikä minua edes kiinnosta, mitä heillä oli päällään…MINÄ puhuin itsestäni…

– Niin no, onkos sillä sitten väliä, jos oletamme, että kaikkia muitakin kiinnostaa vain MINÄ ITSE? Silloinhan voimme laittaa päälle, mitä lystäämme! Riittää, kun itse olemme sen kanssa sujut, eikö vain P-M?

– No hyvä on, annan periksi…sinä I-I et koskaan välitä siitä, miltä näytämme…P-M mutisee vaimealla äänellä.

suksetjalkaan

Loput varusteet menevät päälle ilman suuria konflikteja ja autoon sonnustautuessani hyvä mieli hyrisee yli molempien sisäisten kaverusten. Kun auto alkaa lähestyä kohtaa, jossa hiihtolatu tienvieressä alkaa, I-I hiljentää vauhtia, jotta pystyn näkemään mihin kohtaan pitää pysähtyä!

Silloin P-M alkaa huolestuneen virtensä: ”Ei voida ajaa näin hiljaa…joku tulee takaa ja ihmettelee, että mitä me teemme! Voi tämä on kamalaa…sinne on vielä vaikka kuinka pitkä matka…missä ihmeessä se on, se oli varmasti jo ennen tätä mäkeä…”

I-I katselee tarkkaavaisesti kohtaa, jossa latu on ja seuraa, onko autoja tulossa. Hän jättää P-M:n mutinat nyt huomiotta ja kääntää auton ympäri, parkkeeraten sen toiselle puolen tietä levennykselle! Kun auto on pysäköity, I-I sanoo P-M:lle ”No hyvinhän se meni! Ensi kerralla muistamme jo paremmin tämän kohdan! On parempi ajaa ihan hitaasti, kuin ajaa ohi! Takaa tulijat kyllä pääsevät tarvittaessa ohi!”

– Niiiin, mutta mitä ne mahtavat ajatelle minusta, kun matelen keskellä 80-aluetta…P-M vaikertaa!

latuedessä

Iso-Itse ei tällä kertaa kommentoi, vaan seuraa kuinka marssin tien yli ja vahtii, etten liukastu. Sitten vaan sukset jalkaan ja ladulle! Ihana pikku pakkanen, hyvä pito ja mainio luisto saa naaman hymyyn! Matka taittuu iloisesti ylhäisessä yksinäisyydessä hiljaisella tahdilla!

Sitten alan lähestyä isohkoa alamäkeä! Vauhti kiihtyy ja I-I tuumaa:”Pysymmeköhän tänään paremmin pystyssä kuin eilen? Nyt täytyy keskittyä hyvin, että sukset pysyvät latu-uomassa!” P-M huokuu peloissaan: ”En kyllä tätä hallitse…ja voi luoja tulee vastaantulija…miten tästä selvitään??!! Tässä kyllä mennään taas nurin…”

Vastaan hiihtelee eilenkin tapaani mies, jota tervehdin ja huikkaan:”Aina saa alamäessä pelätä, että kaatuu ja niin taitaa käydä nytkin…” Samalla suhahdan mutkassa pyllylleni! Lumi pöllyää hetken. Onneksi ei sattunut kovin.

kaatunut1.kaatuja 2.

P-M hermostuu

– Voi ei katsooko se! Mitä sinä sille huusit, onko se pakko julistaa ääneen? Aih…sattuu polveen, kamala kun ei pääse ylös, noloa voi noloa…äkkiä nyt pystyyn!

– Anteeksi, se lipsahti…en muistanut, että olet herkkä kaatumiselle! Rauhoitutaanhan nyt, emme pääse ylös, jos olet noin hermostunut! Keskitytään nyt vaan saamaan sukset pois rististä, niin on helpompi ponnistaa ylös…noooin! tuumailee I-I.

– Polveen sattuu…nyt on putsattava äkkiä lumet persuuksista, muuten KAIKKI näkevät, että olen pyllähtänyt…P-M voivottelee.

– Ai ketkä kaikki? hämmästelee I-I

kaatunut 4.ylösnousu

 

Loppu mäki sujuu taas pystyssä pysyen ja mäen alla tulee taas vastaan eilinen tuttu! Tuttu jonka, olen varmasti nähnyt muuallakin kuin ladulla! Tervehdin ja kysynkin, että olimmeko samalla kurssilla syksyllä? Nainen vastaa, ettei ole kurssilla ollut, mutta on töissä hammashoitolassa ja ehkä sieltä tuttu. Vastaan:”No niin, siellä varmasti on sitten tavattu!” kunnes hoksaan, että minähän olen käynyt hammashoitolassa kaupungissa enkä täällä! Toivotamme hyvät hiihtoretket toisillemme ja jatkamme matkaa.

– Oliko pakko mennä kyselemään ollaanko tuttuja? Mitä se nyt ajattelee, kun ei olla edes täällä hammashoitolassa käyty!! Ajattelee varmaan kuka on tuo kummallisen suulas ihminen! Voi, että sinun kanssasi saa aina hävetä!! P-M tuskailee.

– No mutta tutulta näytti ja olen kyllä varma, että jossakin olen hänet nähnyt! Ja kuules P-M, olen varma, että meillä ei ole mitään hävettävää! Eikä nainen mitään kummempaa ajattele, eikä sillä sitä paitsi ole mitään väliä, mitä hän ajattelee!! Emmehän me sitä kuitenkaan kuule, vai mitä?

– NII-IIN, mutta millaisen kuvan annamme itsestämme! Sinä et yhtään välitä siitä! Etkö ymmärrä, että siitä riippuu kaikki!! Kukaan ei pidä meistä, jos emme anna itsestämme hienoa kuvaa! P-M vaikertaa.

– Voi P-M, emmehän me voi antaa itsestämme muuta kuvaa, kuin olemme! On kovin turhauttavaa yrittää olla jotakin, mitä emme ole! Jospa joskus vain iloitsisit kaikesta tästä ihanuudesta, mikä avautuu eteemme joka hetki, etkä olisi niin kovin huolissasi siitä, miten vaikutamme muihin!!

P-M hiljenee ja matka saa jatkua ihanassa rauhassa! Keho alkaa vertyä ja hiihto sujuu joustavammin. I-I nauttii ja iloitsee kaikesta: ilmavirrasta kasvoilla, talvisesta maisemasta, suksien luistosta ja raittiista ilmasta keuhkoissa! P-M on myös tyytyväinen, mutta hieman huolissaan jokaisessa alamäessä, ettei kukaan vaan näkisi, jos sattuisin kaatumaan!

maisema

 

Vastaan tulee korkeampi ylämäki, missä sauvat luistavat otteesta maahan ja nouseminen on hankalaa. P-M alkaa sättiä:” Miksi ne ei tee kunnon piikkejä näihin sauvoihin, että ihminen saisi kunnolla iskettyä itsensä hankeen kiinni! Kun olis kunnon piikit, niin johan homma sujuis!!”

– Ehkä siinä on joku juju, että sauvat on tällaiset. Voihan olla, että vika on siinä, että meidän tekniikka on huono tai käsissä lihakset heikot! Tuumailee I-I

– No niiiin, totta kai vika on AINA minussa eikä missään muualla…parkuu P-M.

– Ei sitä nyt vikana tarvitse pitää, mutta ota huomioon tosiasiat! Oikeasti luulen, että jos sauvoja on kehitetty tähän suuntaan, niin siinä on jokin pätevä syy! Muutenhan piikit olisivat vielä pidempiä kuin vanhoissa sompasauvoissa!

– Ole sinä nyt hiljaa ja auta tässä hiton kiipeämisessä tai muuten en enää koskaan suostu lähtemään tähän hommaan! P-M kiivastuu.

– Älähän nyt hikeenny! Keskitytään yhteen liikkeeseen kerrallaan ja pidetään vatsa tiukkana! Kohta jo olemme mäen päällä! I-I rauhoittelee tilannetta.

Mäki kyllä saavutetaan ja alamäki seuraa. Seuraavassa ylämäessä vastaan tulee mies, jonka olemuksesta huokuu epävarmuus. Hiihtoasukin on selvästi vähän rempallaan; paljas nahka pilkistää lököttävien housujen ja kainaloihin kiertyneen takin välistä. Siirryn pois latu-uralta yrittäen antaa hänelle tietä, jottei tarvitsisi ilman latua alamäkeä tulla! Samalla huikkaan: ”Siirryn tähän, että pääset ladulle, parempi tulla alapäin…” Mies kurkistaa arasti kulmiensa alta ja mumisee: ”Tämä on vähän hankalaa, kun…” sanat häipyvät kuulumattomiin sivuuttaessamme toisemme.

Tunnistan miehessä oman epävarmuuteni ja sydämeni täyttyy myötätunnosta! I-I tuumailee mielessä hiljaa: ”Toivottavasti katseessani ja sanoissani oli lempeyttä, hyväksyntää ja rohkaisua, ilman itseäni nostavaa sääliä!” P-M ehättää juoksuttamaan sanojaan: ”Voi raukka! Ihan sattuu, kun säälittää! Olen minä sentään kuitenkin paremmassa jamassa kuin tuo! Minulla on kuitenkin hyvät varusteet ja HYVÄ itsetunto!!”

hiihtäjä

 

– Niinpä niin, vaikeaa on olla arvottamatta, kun oma minä pitää asettaa järjestykseen kaikkien kanssa, jotka kohtaamme! P-M sinä olet hassu kaveri! Onneksi olet päästänyt minut ystäväksesi! Näin kun kuljemme rintarinnan, jonakin päivänä meitä ei enää ole kuin yksi! Pahemmin oli asiat silloin taannoin, kun olin niin taka-alalla, että en saanut koskaan ääntäni kuuluviin! Kuinka se olisikaan onnistunut, kun et tiennyt minua olevankaan! I-I pohdiskelee.

– No joo I-I, on minunkin pakko myöntää, että asiat sujuvat nykyään mutkattomammin ja olemme molemmat onnellisempia kuin ennen! Mutta olet sinä silti vähän ärsyttävä! Mitään mukavaa ei saa enää tehdä, kun sinä alat möllöttää!! Jos vähän arvostelee tai huolehtii tai tuntee ylemmyyttä, sinä alat hiljaa möllöttämään ja minun on pakko sitten miettiä, että mikä taas minussa mättää!!

– Niin se on sellainen sopimus P-M! Minä teen elämästä onnellista ja sinä saat olla sitä mitä haluat, niin kauan kuin haluat, sillä ehdolla, että pysyt valvovan silmäni alla! Tarkentaa I-I.

– Tiedetään!! Huono sopimus toisaalta, koska minulla ei ole mitään, millä sen voisi purkaa! Mutta silti minä aina tiukassa paikassa otan ohjat käsiini, vai mitä I-I?

– Niin ja sitten saamme kärsiä, vai mitä…

– Noooo sekin on parempi, kuin luottaa sinuun …en vaan koskaan voi olla varma, että sinä ajattelet meidän parasta…

– Opit senkin vielä joskus P-M, joskus kaukaisessa tulevaisuudessa ehkä! Sitten sinustakin tulee Iso!

– Hah..tylsää, tiedät yhtä hyvin kuin minä, että sitten minua ei oikeasti enää ole olemassa! Mutta minä olenkin niin suuri, että olen valmis uhrautumaan meidän molempien edestä!!Julistaa P-M.

– Öhöm..niinkö se onkin P-M?

latuaukenee

Hiihtoretki alkaa lähestyä loppuaan! Iloinen ja reipas olo lävistää koko olemukseni! Kaksi sisäistä kaverusta ovat loppumatkan sovinnossa keskenään ja nauttivat hiihdosta yhtenä! Vastaantulijoita ei ole ja luonnon hiljaisuus ympäröi rauhoittavasti.

– ”Kyllä minä olen hieno ja reipas ihminen! Ansaitsen kahvilla hyvän viinerin!”Autolle päästyäni P-M tuumaa

– P-M! Kyllä hienoja ja reippaita ollaan, mutta viinerillä ei laihduttajaa palkita! Nyt saa palkinnoksi riittää hyvämieli ja kohonnut kunto!

– ”Ilon pilaaja! Kurittaja! Tiukka-pipo!” murisee Pikku-Mieli ja painuu tajunnan takanurkkaan mököttämään! Iso-Itse säteilee iloa ja hyräilee Mozartin sävelten tahdissa painaessani auton kaasua kotimatkaan!

Lämmöllä Tarja

25.2.2015

 palaa takaisin

Sirpaleita todellisuudesta

Tänään sukelsin syvälle elämän mysteeriin! Jälleen kerran tein tuon matkan kävellessäni tuttua kävelyreittiäni hiljaisessa maalaismaisemassa. Tämä usein tekemäni lenkki 2,5km yhteen suuntaan ja samaa tietä takaisin, on aina erilainen. Tänään luonnon sanoinkuvaamaton kauneus johdatti minut kysymysten äärelle, jotka mykistivät mieleni.

isoaurinko

Pakkaspäivän kirkas aurinko oli hiljaa painumassa jo metsän rajaan. Se loisti ja välkehti puiden oksistossa ja sai minut huokailemaan ihastuksesta. Valo ja värit leikittelivät upeasti kaikessa mihin katseeni laskin. Tämä säihkyvä esitys sai minut miettimään aurinkoa, tuota silmää, joka on valvonut maapalloa kauemmin kuin kykenen ajattelemaan. Se loistaa ja antaa maailmassa elämälle mahdollisuuden ottaa nuo lukemattomat muotonsa, jotka me koemme todellisuudeksi.

Vuoropuhelua koivun kanssa

Niin, tuo mystinen käsite todellisuus. Sen älyäni pakenevan luonteen olen saanut havaita jo lukemattomat kerrat. Aina uudelleen ja uudesta näkökulmasta se panee minut pohtimaan ”Kuka minä olen?” Pysähdyn katselemaan auringon kultaamaa koivunrunkoa. Katson ja samalla ajattelen, kuinka aistini loihtivat tuon kokemuksen puusta ja mieleni nimeää sen tutuksi koivuksi.

Siis itse asiassa tuo koivu on havaintojeni luomaa. Mietin millainen mahtaa olla tuo koivu, jos sitä ei havaita? Olenko minä olemassa tuolle koivulle? Entä jos me molemmat olisimme ilman ainoatakaan aistivaa aistia, olisimmeko silloin olemassa ja millaisina sitten olisimme? Jostakin mieleni loihtii esiin kuvan väreilevästä energiasta, jostakin mikä on ja ei ole yhtä aikaa ja sitten vielä sen, että kaikki, kaikki, ihan kaikki on tuota samaa energiaa! Niin minä kuin puukin on osa tästä värähtelevästä kaikkeudesta. Näinhän fysiikka on jo kaiken todellisuudessa todennut olevankin! Silti minä osana tätä suurta ykseyttä osaan kysyä ”Kuka minä olen?” Puu ei tietääkseni tuota kysymystä kysy. Lähden jatkamaan matkaa mykistyneen mieleni kanssa.

Koivu

Saavun yksinäisyyden portille

Mieleeni alkaa nousta jostakin sydämeni sopukasta syvä kiitollisuus! Kuinka ihmeellistä on olla ihmisenä tässä talvisessa auringon ja huurteen koristamassa maisemassa. Tämä minäksi kutsumani kokonaisuus loihtii esiin aistiensa välityksellä Jumalaisen maailman, josta minä itse kuitenkin olen erottamaton osa. Ajattelen tätä ihmettä; meillä kaikilla on oma maailmakaikkeutemme ja se levittäytyy juuri niin pitkälle kuin meidän rajallinen tietoisuutemme sallii sen levittäytyä. Rajana vastaan tulee tuo itsepintainen halu tai kokemus itsellisestä olemassaolosta, minästä. Niin kauan kuin minä olen, ei kaikkeus voi tajunnassani ilmentyä. Ja kuitenkin, kun hipaisen älylläni ykseyden mykistävää ihmettä, olen valmis antamaan periksi ja jossakin tajunnassani kuolemaan erillisyydelle.

Aurinko

Tuo ajatus maailmakaikkeuden ilmentymisestä minulle ainutlaatuisena kokemuksena, saattaa minut yksinäisyyden portille. Me kaikki olemme niin yksin tässä omassa, itse itsellemme luomassa maailmassa. Jos sinä nyt kulkisit rinnallani, niin silti me emme olisi samassa maailmassa. Sinun kokemuksesi, aistisi, muistosi ja ajatuksesi sekä tunteesi loisivat tästä samasta maisemasta ja hetkestä oman kaikille muille saavuttamattoman maailman. Kävelisimme yhdessä ja vain aavistukset ja kokemuksemme samankaltaisuus yhdistäisivät meidät toisiimme. Niin juuri, tuo samankaltaisuus yhdistää ja se pelastaa meidät kokemaan yhdessä maailmaa. Mutta erilaisuus taas erottaa meidät, ja saa meidät putoamaan yksinäiseen erillisyyden maailmaan. Ei tarvita kuin tunteiden ristiriita, ja etäisyys toiseen kasvaa ylitsepääsemättömäksi kuiluksi.

Erillisyyden harha raottaa verhoaan

Pohdintojeni myötä hämmästyn yhä enemmän. Jotenkin näen tämän kautta ihmisen kärsimyksen juurille. Erillisyyden harha raottaa verhoaan ja se koskettaa minua syvästi. Me olemme joka hetki osana ykseyttä, muuta ei ole, mutta olemassaolomme kokemus ihmisenä on kietoutunut erillisyyden harhaan. Vain tietoinen minä voi paljastaa tämän harhan, mutta samalla paljastaminen vaatii meitä luopumaan MINÄSTÄ! Meidän kallein aarteemme ”minä”, on kyettävä uhraamaan ykseydelle! Samalla kun tuon viimeisen antautumisen teemme, sulaudumme Jumalan mereen!

Katoammeko sitten? Ei, emme katoa, mikään ei muutu, vain erillisyyden harha poistuu. Kun katsomme toisiamme silmiin, tiedämme katsovamme suoraan Jumalaa silmiin. Jos tämä olisi totta sinulle ja minulle, totta jokaiselle ihmiselle maailmassa, totta jokaiselle olennolle maailmakaikkeudessa, voisiko kukaan enää nostaa sormeakaan toistansa vastaan? Mutta me tiedämme molemmat sinä ja minä, että tämä ei ole vielä totta, sillä yhä me kiirehdimme eteenpäin erillisissä maailmoissamme. Emme syystäkään luota  Luojaan toisissamme, vaan ahkerasti rakennamme vielä, toistaiseksi, ehjää minuutta. Se meidän jokaisen on välttämättä tehtävä, jotta jonakin kauniina päivänä olemme valmiit antautumaan Luojalle ja kykeneväisiä elämään ykseydessä! Tätä minä kutsun kasvuksi, tulemiseksi siksi, mitä jo olemme.

Sininen maisema

Paluu matkalla aurinko on painunut mailleen ja alkaa hämärtää. Kävelyretkeni on muuttanut minua. Tunnen yhä syvenevää kiitollisuutta ja halua antautua kaikkeudelle! Miten valtava onkaan maailmankaikkeuden rakkaus, jossa saamme hitaasti omaan tahtiimme kypsyä ihmisinä kohti Jumalallisuutemme oivaltamista! Voisinko mitään muuta, kuin kiittää ja luvata edes yrittää muistaa, että Jumalan katse on kaikkien silmissä!

Lämmöllä Tarja

Pihlajalahti, 20. tammikuuta 2015

palaa takaisin

Maailmakaikkeus meissä itsessämme

Kävin kävelyllä tämän talven ensimmäisessä kunnollisessa lumisateessa. Matka oli, niin kuin tavallisestikin, kävely omaan mieleni maisemiin. Raitis ulkoilma virkistää ja tuulettaa ajatukset. Huomaan kuinka kiihkeä on mieleni halu jakaa ajatuksiaan jonkun kanssa. Mestari viisaudessaan ei anna minun tavoitta ketään puhelimella, joten jään yksin ajatusteni kanssa. Hyvä niin. Ajatukseni kieppuvat ihmisen olemassaolon ympärillä. Tänään jotenkin oivalsin uudella tavalla tuon maailmankaikkeuden ilmentymisen omasta sisimmästäni käsin. Kaikki mitä havaitsen ja mihin olen yhteydessä, ilmentyy minulle tajunnassa. Koko minun maailmani on vain minun maailmani. Se voi sisältää vain sen, mitä olen sinne luonut. Ja kaikki mitä olen luonut, ei välttämättä ole kenellekään muulle todellisuutta kuin minulle.

Harhan metsästystä

Aikoinaan lähtiessäni etsimään vastauksia elämän mysteeriin, törmäsin pian harhan käsitteeseen. Itämaisissa uskonnoissa puhutaan Mayasta; harhasta, josta ihmisen pitäisi herätä, jotta voi löytää totuuden. Tätä minä olen vuosien varrella tutkinut ja pohtinut ahkerasti.

kuva 1

Alkuunhan tuo käsite harhasta sai minut ymmälleni. Yritin omaksua käsitteen sillä ymmärryksellä, mikä silloin oli. Tulokset olivat lähinnä itsensä huijaamista. Mutta jostakin piti aloittaa. Muistan kuinka kävelin lenkkipolulla ja katselin ympärilleni ja yritin uskoa, että kaikki näkemäni on vain harhaa. En todellakaan voinut käsittää oikeasti, mistä tässä kaikessa oli kysymys. Olin lukenut, että kun katsoo riittävän intensiivisesti ja ilman ajatuksia jotakin kohdetta, sen harha paljastuu ja näkee todellisuuden. Ei auttanut vaikka kuinka tuijottelin, kaikki näytti samalta kuin ennenkin ja lopulta vain uskottelin itselleni, että tiedän kaiken olevan harhaa. Jossakin sisimmässäni tiesin kyllä, että en ollut todellisuudessa ratkaissut arvoitusta.

Mielen kudelma paljastuu

Ensimmäisen kerran sain todellisen kosketuksen ja ahaa-elämyksen harhan olemukseen yhden puhelin keskustelunaikana. Toisessa päässä ollut henkilö, olkoon hän nimeltään tässä Matti, kertoi näkemystään yhteisestä tuttavastamme ”Annasta”. Kuunnellessani Matin kuvausta Annasta hämmästyin, sillä sellaista Annaa, josta Matti kertoi, minä en tuntenut ollenkaan. Olin jo vähällä ajatella, ettei Matti kyllä tunne Annaa ollenkaan, kun muistin vielä erään toisen ”Liisan” kommentit Annasta. Ne eivät päteneet sen enempää omaan näkemykseeni kuin Matinkaan näkemykseen Annasta! Juuri silloin koin elämäni ahaa-elämyksen!! Anna on kaikille eri henkilö! Siis meillä kaikilla on oma Annamme! Ensin päättelin, että tämän täytyi johtua siitä, että Anna otti eri roolin ollessaan kunkin meidän kanssamme. Sitten juolahti mieleeni, että mehän kaikki olemme eri henkilöitä eri ihmisten kanssa. Sitten jotenkin oivalsin, että me jokainen luomme toisesta havaintomme perusteella henkilön jonka kohtaamme!

Havainnon kohdetta ja havaitsijaa ei voi erottaa toisistaan ja näin syntyy suhteellinen todellisuus! Todellisuus, joka muodostuu meille suhteestamme johonkin! Anna ja minä luomme kohdatessamme toisemme, samoin tapahtui Matille ja Liisalle heidän kohdatessaan Annat. Niinpä jokaisessa kohtaamisessa syntyy aina kaksi henkilöä, jotka ovat sellaisina olemassa vain toistensa kautta; suhteessa toisiinsa. Ja toden totta, henkilöitä on yhtä monta kuin on kohtaamisia! Siksi myös ensi silmäyksellä rakastuneet Tarja ja Pave olivat aivan eri henkilöt kuin muutamaa vuotta myöhemmin ristiriitaisuuksien keskellä tasapainottelevat Tarja ja Pave!

4. kasvotkuva 5 parikuva 3.kasvot

Tämän oivalluksen tein jo pari vuotta ennen kohtaamistamme. Vaikka se painuikin melkein unohduksiin rakastumisen huumassa, se auttoi minua taustalla kriisivaiheittemme keskellä. En pystynyt asiaa tosi elämässä ihan selkeästi tajuamaan, mutta jotenkin ymmärsin, että se Pave jonka näen vaikeana ja hirviömäisenä ei ole todellinen henkilö vaan meidän molempien yhteisten energioiden luomus, jonka minä kohtaan. Samalla tavalla Pave kohtasi Tarjan, joka oli syntynyt samoista yhteisistä energioistamme.

Suhteet todellisuutemme luojina

Tästä näkökulmasta katsottuna, alkaa harhan mysteerin verho raottua. Me olemme auttamattomasti osa maailmaa aistiemme välityksellä, mutta samalla me luomme oman maailmamme. Emme voi koskaan olla erillisinä yksikköinä, koska tulemme olevaiseksi vain aina suhteessa johonkin. Tuossa kohtaamisen yhteisessä kosketuspinnassa syntyy meidän omassa tajunnassamme yksilö, jonka luulemme kohtaavamme. Kohtaamisen toiselle osapuolelle käy aivan samoin. Ihmissuhteissa tämän oivaltaminen tarkoittaa todella suurta muutosta. Ja tähän mysteeriin kätkeytyy salaisuus siitä, miksi muuttamalla itseään, muuttuu koko kokemamme maailma. Tämän samaisen asian ympärille kietoutuu myös positiivisen ajattelun ja asenteen voima.

kuva 2 joulupukki

Jos otamme vakavasti sen tosiasian, että luomme itse aina kohtaamamme henkilön, meille avautuu ovi itsetuntemukseen. On tietenkin selvää, että tuossa luomistapahtumassa vaikuttaa yhtälailla tuo toinen henkilö omine energioineen, sillä hän on se ”pinta”, josta minä heijastan hänet omaan maailmaani. Mutta oleellista on kuitenkin se, että huomioin, miten paljon rakennan tuota toista henkilöä omilla mielipiteilläni, ennakkoluuloillani ja asenteillani. Jos kykenen olemaan tietoinen edes hitusen verran siitä, että tuo minulle todellisuutena esiintyvä hahmo, on kuin onkin suurimmaksi osaksi oman mieleni tuotetta, voin alkaa hitaasti tarkkailun avulla ottaa selvää siitä, millaisista mieleni rakennusaineista tuo toinen ihminen on tajunnassani syntynyt. Kun sitten saan selville nuo rakennusaineet, olen itse asiassa ottanut selvää oman mieleni sisällöstä.

Harhan loppu on onnellisuuden alku

kuva 3Harhan äärelle kannattaa todella pysähtyä pohtimaan, sillä siinä on kätkettynä avaimet todella moneen mieltämme askarruttavaan ja elämäämme vaikeuttavaan ongelmaan. Näitä asioita ei voi oppia lukemalla, vaan ne on oivallettava kokemuksina omassa elämässä. Vasta silloin niiden viisaus paljastaa jotakin elämän todellisuudesta ja auttaa kurkottamaan kohti onnellisempaa elämää. Oivallukset on hedelmällistä aloittaa juuri suhteistamme toiseen ihmiseen, mutta samalla tulee muistaa, että koko olemassaolomme on kietoutunut eriasteisiin harhoihin. Tämä hämmästyttävä todellisuutena kokemamme maailma on suunnaton suhteiden verkko, joka loppujen lopuksi kätkee sisäänsä suurimman salaisuuden: olemassaolon ykseyden.

Näillä pohdinnoilla toivotan uuden vuoden 2015 tervetulleeksi, tuokoon se teille kaikille enemmän rakkautta, iloa ja onnellisuutta, sekä auetkoon sen myötä harhojen verhot, josta elämämme todellisuuden aurinko pääsee valaisemaan koko ihmiskuntaa!

Lämmöllä Tarja

Pihlajalahti 28.12.2014

palaa takaisin

Siivouspäivä pelastusrenkaana

Marraskuun pimeä ja raskas energia meinaa ottaa niskalenkin. Vetämätön olo ja huono fiilis sakkaavat niskaani ankarasti, jollen pidä itseäni tarkkaavaisena. Huomaan kuinka Tarjan pikku-mieli saa herkästi valtaa itselleen. Se aikoo vakuuttaa koko olemukseni siitä, että elämä on raskasta ja vaikeaa. Pikku-mieli näkee pienet vastoinkäymiset ja mutkat valtavina esteinä ja väittää, että kaikki yritykseni saada homma toimimaan VidoValossa ovat tuhoon tuomittuja. Siispä joudun käyttämään kaikki keinoni pysyäkseni pinnalla.

WP_20141127_003

Tänään näiden raskaiden energioiden ympäröimänä, teen tietoisen päätöksen tarkkailla tilannetta, ottaa etäisyyttä ja pitää siivouspäivän. Kodin siivoaminen on hieno tapa irrottaa itsensä takkuisista energioista. Siivoaminen puhdistaa kodin, mutta siinä samalla se voi puhdistaa myös ahtaaksi käyneen mielen.

Tunteiden tunnustelua

Aloittaessani urakan aamumeditaation jälkeen, huomaan itsessäni herkästi nousevaa kiukkua. Onneksi tuon kiukun tunnistaminen vie siltä suurimman terän. Huomioni kiinnittyy piiskaavaan pikku-mieleeni, joka melkein saa minut vakuuttumaan siitä, että homma pitäisi saada tehtyä nopeasti. Mieheni Pave vie matot ulos ja lähtee Sulkavalle. Onnekseni ja hänen onnekseen, sillä kiukku-mieli näköjään meinaa piikittää herkästi tänään ohikulkijoita. Vain vaivoin sain sen hetkeä aiemmin taltutettua verhotangon irrottamisoperaatiossa. Toinen kun ei ymmärtänyt, miten hänen olisi minun mielestäni pitänyt toimia. Sama ärhäkkä mieli katseli arvostelevasti – onneksi hiljaa – pölyiselle mattotelineelle nousevia mattoja.

WP_20141127_022Pysähdyn tähän ja kysyn itseltäni: Mihin on kiire? Miksi on kiukku? No jaa, jossakin takaraivossa takoo: tee, saa aikaiseksi, tuota tulosta…Se on oikeasti ainoa, mistä kiire ja kireys tänään saa alkunsa. Näitä mietellessä, päätän antaa itseni kokonaan siivoamiselle vain siivoamisen ilosta, enkä yritäkään saada aikaan nopeaa tulosta. Heti päätöksen jälkeen oloni kummallisesti helpottuu. Ei siis tarvita mitään muuta kuin tiedostaminen ja lupa itselle olla kiirehtimättä. Päätän siivota vain yhden osan talosta tänään. Nyt alankin saada heti lisää innostusta siivoamiseen

Sallimisen tuomaa tilaa tiedostaa

Teen kaiken nyt rauhassa. Irrotan verhot, imuroin huolellisesti, silittelen jouluiset verhot ja liinat. Innostun pesemään myös kaihtimet. Saankin hyvän idean pestä ne entisellä lattiamopilla. Sitten yllättäen iskee hiki ja tympääntyminen. Mieli on jälleen tahmea, eikä haluaisi enää jatkaa. Istun keittiöjakkaralla ja katselen ulos ikkunasta. Alan hengittää tietoisesti ja kuunnella sisäisiä tuntojani. Hengitän ja annan kaiken olla niin kuin se nyt juuri on. En yritä työntää mitään syrjään enkä saada itseäni innostumaan. Olen tässä ihan rauhassa. Vähitellen huomaan kuinka sydämeni seudussa, siinä missä hengitys liikuttaa rintakehää, alkaa herätä miellyttävä tyyni olo. Se on sallimisen tunne, sellainen, että ei tarvitse lisätä mitään siihen mitä on. Kaikki saa olla juuri sitä, mitä se on, ei tarvitse yrittää yhtään mitään.

WP_20141116_013

Oloni alkaa kokonaisvaltaisesti tulla taas pehmeämmäksi ja mukavammaksi. Istun vielä hetken ja mietin, kuinka ihmeen herkästi mieli ottaa ihmisen valtaansa ja hukuttaa koko olemisen ilon synkkien mielikuviensa alle. Tiedostan, että koko mielenraskauteni taustalla on huoli tulevaisuudesta. Ja vaikka minusta osa uskoo kaiken menevän hyvin, siten että taloudellisesti selviämme, niin osa ei suostu vakuuttumaan ja tämä pelokas, ahdistunut osa minua väittää, että minun olisi tehtävä asioiden eteen enemmän, kuin olen tehnyt. Juuri se saa kaiken synkän aikaan tässä hetkessä. Tämän osasen kanssa minun on suostuttava elämään tietoisena, tukahduttamatta sitä, mutta sen paremmin antautumatta sen valtaankaan. Tukahduttamisen ja antautumisen välinen tasapaino antaa tilan, josta mielenrauha ja elämän ilo alkaa pulputa uudelleen. Ja tietoinen hengittäminen on keino, saattaa mieli tuohon tasapainontilaan.

Pakottamatta saapuneen ilon pisarat

Ja niin jatkan taas siivoamista. Olo on kevyempi ja nyt osaan taas nauttia hetkestä. Sommittelen pitkään olohuoneen kukkanurkkausta uuteen uskoon. Tunnen iloa asetellessani kynttelikköjä ja pikku tonttuja paikoilleen kirjahyllyyn. Tuon joulun huoneeseen muutamilla pikkuisilla esineillä ja verhoilla. Ja se riittää. Samalla olen tuonut itseeni tilaa hyväksyä kaikki, mitä minusta löytyy. Tuon hieman lannistuneen ja ahdistuneen Tarjan sekä Tarjan, joka jaksaa ammentaa voimaa elämään suoraan sydämen läsnäolosta. Jostakin vielä itseäni syvemmältä katselen kumpaakin olemustani avarasti ja koskettamatta ja siltikin rakkaudella hyväillen. Kaikki mikä Tarjaan kätkeytyy, saa olla olemassa juuri sellaisenaan. Pave on tullut ja on aika juoda päiväkahvit.

WP_20141127_008

Päiväni jatkuu toisen olohuoneen verhoprojektilla. Pyydän Pavelta käsiparin avuksi verhon mittaukseen. Pave muistuttaa minua, että verhot pitää keskeltä halkaista. Minua alkaa naurattaa ja sanon: ”Älähän tule äitiäs neuvomaan ompelussa!” Ohjaan miestä tekemään mitä käsken ja se kaiketi tekee vaikutuksen, koska seuraava huomautus on: ”Kyllä se nyt on niin tietäväinen ja tärkeä!” Hyvällä mielellä ja naurulla mittailemme verhoja yhdessä ja sitten alan ommella. Tyytyväisyys hyrrää sisälläni. Kaikki kiukku on painunut taka-alalle. Olen iloinen minun ja Paven löytämästä yhteisestä kommunikointitavasta, jossa molemmat saavat olla mitä ovat ja eroavaisuutemme pehmennetään lempeällä huumorilla. Nykyään onnistumme siinä hyvin ja se on yksi salaisuus suhteemme hyvinvoinnille. Illansuussa uudet verhot kiikkuvat verhotangoissa ja katselemme ihastellen aikaansaannostamme. Verhokangas oli Paven valitsemaa.

 

Etäisyys antaa mahdollisuuden nähdä

Kaikki on sopivasti valmista, kun alkaa päivän televisiotunti leppoisan Murdochin murhamysteerien seurassa. Ohjelman jälkeen olen saanut hieman enemmän etäisyyttä tuohon ahdistuneeseen Tarjaan ja siksi saankin tilaisuuden tutkia häntä vähän tarkemmin. Pari Tarot pöytää ja mietiskelyä. Tunnistan aiemman kiukun johtuvan sisälläni olevasta ristiriidasta. Ahdistuneen ja kiukkuisen Tarjan mielestä en ole saanut mitään kunnollista aikaiseksi VidoValossa. Siksi se väittää, etten saisi vielä levätä. Se pakottaa minua toimimaan ja tekemään, vaikka toinen puoleni näkee selvästi, että juuri tällä hetkellä ei kannata hirveästi ponnistella. Hukkaan heitettyä energiaa, koska ajankohta ei ole oikea. Yhtäkkiä tunnistan tuon hiostajan itsessäni selvästi. Riippumatta olosuhteista se on aina olemassa.

Hiostajahan ilmaantui heti paikalle myös silloin, kun aloitin siivousurakkani! Ja nyt palautuu mieleeni kirkkaasti, kuinka olen aina määritellyt päiväni siten, että ensin tehdään työ ja sitten vasta huvi ja lepo! Hyvä motto niin kauan, kun se ei ulotu koko elämään! Nyt olen antanut tuon moton tulla määrittelemään VidoValon toimintaa…eli niin kauan kuin työ näyttää keskeneräiseltä ei ole lupaa levollekaan! Täältä siis löytyy tuo mädännyt juuri, mikä saa minut yrittämään enemmän kuin on mahdollista ja kaiken tekemisenkin jälkeen moittii minua salaisesti laiskaksi ja saamattomaksi. Ei suinkaan sanoin, vaan piilotetuin tuntein ja tuntemuksin. Se saa minut kiukkuamaan ja stressaantumaan, vaikka tietoisesti en ole ymmärtänytkään olleeni ahdistunut. En ole ollenkaan saanut otetta siitä, mistä näissä raskaissa energioissa on ollut kysymys! Mutta nyt, sinut on nähty! Mutta älä pelkää, ei sinulle tällä erää tehdä mitään erityistä. Riittää kun saan katsella sinun ihmeellistä olemassaoloasi!

Jokainen päivä on mahdollisuus syntyä uudelleen

Näiden oivallusten jälkeen alkaa kuukaudenkertomus tehdä tuloaan. Istunkin koneen äärelle ja antaudun kirjoittamiselle. Tekstiä syntyy mukavasti, kunnes sauna-aika alkaa tuuppia lopettamaan tältä illalta. Päivän henkinen prosessi on edennyt suunnittelematta muiden askareiden ohessa. Näinhän se menee, kun tietoisuus on mukana hetkestä hetkeen. Ennen yötä lueskelen vielä Deepak Chopran Salaisuuksien kirjaa sängyssä. Olen iloinen ja kiitollinen kun voin myötäelää kirjan tekstit. En ole yksin, vaan on paljon muitakin, jotka ovat alkaneet elää elämäänsä Itsen ihmeellisestä lähteestä käsin. Yhteisymmärrys tuo voimaa jatkaa tutkimusmatkaa yhä syvemmälle elämänmysteeriin.

WP_20141116_004

Oma tarinani jatkuu vielä yöllä. Unettomuuden ja painajaisunien saattamana saavun aamuun, jossa uudet oivallukset odottavat. Niistä kerron joku toinen kerta, sillä uusi päivä alkoi uudistuneilla energioilla ja nyt saan taas hämmästellä kokonaan uudesti syntynyttä iloista Tarjaa! Tämä iloinen Tarja toivottaa teille kaikille rakkaat lukijat onnellista joulun odotusta! Muistakaa pysähtyä itsenne äärelle, kuunnelkaa itseänne ja rakastakaa!

Lämmöllä Tarja

Pihlajalahti, 27. marraskuuta 2014

palaa takaisin