Aihearkisto: Uncategorized

Kokonaiselle elämälle avautuminen

Viime aikoina Mestari Elämä on auttanut minua avautumaan kokonaiselle elämälle. Kun aikoinaan vuonna 2000 tutustuin ”valoon” ja lähdin etsimään ihmisen sisällä on loistavaa olentoa, jonka löytämällä elämä muuttuisi, minulla ei ollut aavistustakaan millaiselle matkalle olin lähtenyt.  Oli  vaikeaa kuvitella, millainen tuo sisältä löytyvä, kaiken muuttava valo olisi. Mieleni loi kuvan autuudesta, jonka avulla loihtisin maalliset ja psyykkiset murheeni pois ja tilalle syntyisi valossa kylpevä minä, joka voisi säteilyllään huuhtoa muidenkin murheet taivahan tuuliin. Pikku hiljaa oivalsin, ettei tuo sisäinen valo ollut kuvitelmieni kaltainen ihme, vaan jotakin aivan muuta.

Nyt, kun valo on tullut minulle aidosti tutuksi, ymmärrän monta asiaa paljon paremmin. Yksi niistä on se, että valolle avautuminen on samaa kuin kokonaiselle elämälle avautuminen. Kokonainen elämä taas tarkoittaa jotakin sellaista, mitä ihminen ei halua ottaa vastaan. Me ihmiset olemme halukkaita saamaan vain toisen puolikkaan todellisuudesta ja toisen puolikkaan haluaisimme työntää pois.

Me haluamme rakastavan kumppanin, mutta emme halua hänen omistushaluaan. Haluamme lapsia, mutta emme halua vaikeuksia heidän kanssaan, haluamme herkullista ruokaa, mutta emme halua ruoan tuomia liika kiloja. Haluamme kaikesta vain hyvältä tuntuvan ja pahalta tuntuvan haluamme työntää pois.

Näin tehdessämme luomme elämää vastustavan energian itseemme ja joudumme taisteluun elämää vastaan. Yritämme piilottaa pahan kääntämällä sille selkämme ja syytämme elämää siitä, että se on kokonainen eikä puolikas. Yritämme sitkeästi muuttaa olosuhteet sellaiseksi, että vain hyvä jäisi jäljelle. Huijaamme itseämme armotta vaihtamalla kumppania, työpaikkaa, dieettiä, harrastusta tai ideologiaa. Olemme kuin pieniä lapsia etsiessämme sitä yhtä hyvää, mikä toisi elämäämme valon – yhä uudelleen hyppäämme katolta ja leikimme, että meidän ei tarvitse pudota alas maahan. Me ressukat unohdamme, että meillä ei ole mahdollisuutta halkaista elämää puoliksi, vaan meidän on haluttava se kokonaan, mikäli koskaan haluamme löytää valon, josta kaikkeus kumpuaa.

 

Kuinka temppu siis tehdään? Jokaisessa asiassa on hyvä ja huono puoli, mutta vain mielen mielestä. Jos lakkaa arvottamasta asioita hyväksi ja huonoksi, jää vain asioiden sellaisuus, kuten zen sanoo. Salaisuus piilee siinä, että meidän on opittava näkemään hyvässä paha ja pahassa hyvä ja sitten vain ylitämme molemmat.

Annan esimerkin, jonka avulla itse oivalsin oman mieleni yksipuolisen arvottamisen. Tein töitä kesällä vanhusten hoitokodissa. Hyvää asiassa oli se, että sain rahaa laskuihin ja pahaa oli se, että työ oli liian raskasta ja sitä oli liian paljon vähällä henkilökunnalla. Mieleni marisi työn raskaudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta valtavalla paatoksella ja koin uupuvani. Kun tiedostin oman tilani, pysähdyin ja aloin tarkkailla itseäni tiiviisti. Minulle oli selvää, että halusin rahat, joten päätin ottaa härkää sarvista ja tutkia oliko raskaan työn tekeminen todellakin vain pahaa vai voisinko löytää sen, mikä siinä olikin hyvää. Aloin tarkkailla itseäni heti herättyäni ja laskea hetket, jolloin tunsin pahan ja hyvän. Listasta tuli seuraavanlainen:

  1. Herätys….iik pahaa,en jaksa nousta..
  2. Tiibetiläinen aamu jooga harjoitus- aah ihanan voimaannuttavaa…hyvää
  3. Aamukahvi …aah niin nautinnollista…hyvää
  4. Hetki Tarot-korttien, meditaation ja Heräämisen kirjan parissa…rauhoittavaa…hyvää
  5. Autolla töihin….mukavaa katsella hiljaista aamu maisemaa…hyvää
  6. Työpaikalla….hmmm …mukava porukka…naurua, hauskaa, uupumisen jakamista sanoin…hyvää..
  7. Työtä, painiskelu dementikon kanssa pesut, vaatteet…aah raskasta hiki päässä…pahaa
  8. Vanhuksen hymy ja kiitos….hyväää
  9. työ raskasta tunnista toiseen hikeä, nostoja, ulosteen löyhkää..pahaa
  10. Vanhuksen kiitosta… hyvää
  11. kiirettä, vanhusten pyyntöjä, joihin ei voi vastata, turhautumista, vanhusten kiukkua…pahaa
  12. mutta samalla pieniä ihania kohtaamisia vanhusten kanssa… ei siis todellakaan pelkkää pahaa…
  13. ja vuoron loppua kohti yhä raskaampaa….pahaa
  14. Lopulta vuoron loppu…kotiin ajo ja vuodatus päivästä rakkaalle Pavelle…hyväää
  15. Vapaalle…IHANAA; IHANAA…päästä suihkuun, syömään ja lepäämään, mikä suuri nautinto…
  16. näin suurta nautintoa en kokoisi, jos työpäivää ei olisi ollut..HYVÄÄ…

 

Niin todellakin aloin oivaltaa, että koko päivä oli yhtä miellyttävän ja epämiellyttävän vaihtelua, mutta koska mieleni oli kiinnittänyt raskaan työn päälle PAHAN leiman, en osannut iloita kaikesta hyvästä, mitä sain päivän mittaan. Työnraskaus ei poistunut hyvän huomaamisen myötä, mutta hyvän näkeminen auttoi minua jaksamaan ja ottamaan vastaan sen, mitä en voinut välttää. Kun lakkasin taistelemasta pahaa vastaan, opin avautumaan kokonaiselle elämälle ja sain lahjaksi kiitollisuuden ja sen salaisen valon, josta viisaat ovat kertoneet.

Pihlajalahdessa 26.10.2018 Tarja Arffman

Kävelyretki lepattavan mielen taakse

Herään unesta aamuun vastahakoisesti. Ummistan silmäni uudelleen ja painaudun tiukemmin peittoni reunan suojaan. Mieleni hyrisee tyytyväisyydestä. Kannatti jäädä paikoilleen, sillä unien muistot alkavat palautua mieleen ja niiden kuvat saavat mieleni nauramaan sisäisesti. Niin mukavia, hauskoja ja huumorintajuisia tarinoita on mieleni viisaus minulle yöllä näyttänyt.

 Mielen lentoa

Nyt jo jaksan nousta ylös ja huomaan päivän valjenneen hienona. Aurinko on nousemassa punaten taivaanrannan lumisen maiseman yllä. Mieleni sykähtää iloon ja riemuisasti haluaa saada olla osa ihanaa talvipäivää. Samassa silmänräpäyksessä mieleni on rakentanut vision talvisesta retkestä ja hengitän sisääni jo aistimuksia, joita ei vielä ole. Mieleni sisältö saa siivet sanoista, joilla se ehdotuksen muodossa liitää luottavaisena kuulijansa, mieheni korvaan. Mutta kuulijan mieli ei ole ihanassa talvipäivässä, vaan lumitöissä. Kiihkeästi liitävän ehdotukseni siivet katkeavat tylysti, kun mieheni ei innostu retkestä.

Mieleni käpertyy sykkyrään. Ilon avaruus katoaa sieltä, mistä se oli tullutkin ja sen tilalle ryntäävät huohottaen ärtymys ja pettymys. Ennen kuin viisaus lepattavan mieleni takana ehtii saada kenkänsä oven rakoon, on mieli täyttynyt paksusta sumuverhosta; kiukkuisista sanoista, turhamaisista suunnitelmista, murhaavista pettymyksen lauseista ja lukemattomista muista mielen mustaavista materiaaleista. Tiedostamattomana kietoutuneena tähän mielen pilveen istun alas ja hengitän.

Viisauden ääni

Kehon pysähtyessä viisaus mieleni takana saa tilaisuutensa. Se kuiskii vielä kovin uhmakkaalle lepattavalle mielelleni sanattomilla sanoilla ja saa hiljalleen sen kiukkuisten tunteiden miekkojen kärjet typistymään. Mielen vielä myllertäessä viisaus pistää minut pukeutumaan ja menemään ulos. Lumikolaansa työntelevän mieheni kohtaan ulko-ovella. Todellisen sisältönsä piilottaen kaksi mieltä haistelevat toisiaan. Varovasti molemmat päästävät itsestään arasti sovittelevia sanoja. Ja niin neutraalien sanojen saattelemana kävelen lumikolan puhdistamalta pihamaalta lumiselle tielle.

Mieli ja viisaus yhteisyössä

Nyt mieleni onnittelee itseään: Hyvä! Et nostanut rähinää, et päästänyt suustasi ulos turhaa mielensaastetta. Lepattava mieleni vielä matalana kävelen hartain askelin eteenpäin ja lumi kenkien alla pitää ihanaa narisevaa ääntään. Kävellessäni hengitän syvempään pakkasilmaa. Raitis ilma puhdistaa keuhkojani ja samalla lepattavan mieleni ajatusrakennelmat ja tunnemassa alkavat saada väljyyttä. Lumoavan kaunis valkea maisema ja kirpeä tuuli kasvoillani nostavat mieleeni keveyttä, joka antaa tilaa rakentaville ajatuksille ja tunteille puhdistua.

Mieli antautuu

Lepään katseellani eteeni avautuvan tien mutkissa ja sitä reunustavien lumisten puiden majesteettisissa hahmoissa. Askel askeleelta etäisyys kotitaloon pitenee ja samalla ero pienen ahtaan mieleni ja sen välillä mitä olen, alkaa jälleen hahmottua. Ajatukset muuttuvat selkeimmiksi ja mieleni sen myötä tarkkaavaisemmaksi. Tarkkaavaisuus auttaa minua irtaantumaan ja lopettamaan tiiviin samastumisen ajatusten ja tunteiden muodostaman tahmean massan kanssa. Tämä antaa tilaa viisaudelle mieleni takana katsella lepattavan mieleni liikehdintää. Voin nyt levollisesti tarkastella sitä mistä liikehdintä nousee ja mihin se ehkä pyrkii. Puolueeton, armahtava tarkastelu riisuu kuin huomaamatta lepattavan mieleni aseista. Ja jo pian huomaan äskeisten kitkerien tunteiden hälvenneen lähes olemattomiin. Matkani jatkuessa avarammat ajatukset, ei henkilökohtaiset, minään takertumattomat mietteet täyttävät mieleni. Mielestäni tulee pohdiskeleva ja väljä.

Mielen avaruus astuu esiin

Taivas lumisen maiseman yllä on peittynyt pilviverhoon. Aamulla minut lumonnut aurinko on piiloutunut ja taivaanrannassa on vaalean tummansiniset raidat puiden välissä. On henkeäsalpaavan kaunista. Lähden kiipeämään auraamatonta tietä kylän metsästysmajalle. Jälkeni jäävät pehmeään lumeen. Minun lepattava mieleni on tyyntynyt ja rauhallinen.

 

 

Tarvon hitaasti lumessa ylös mäkeä. Reisilihakseni väsyvät ja hengitykseni käy puuskuttavaksi. Mielessäni ajatuksenjuoksu hidastuu. Jatkuvan sisäisenpuheen virta on vähentynyt yksittäisiksi lauseiksi, joiden väliin mahtuu sanattomien ”sanojen” puroja. Sotkuinen ahdas mieleni on kadonnut ja sen tilalle on ilmestynyt avarampi, lumiselle maisemalle ja pakkasilmalle avoin läsnä oleva mieli. Se havaitsee lumessa kohti tulevat jäljet; koiranko? Ei, jänisksen…ja se näkee tien poikki kulkevat pikkuruiset jäljet…hiiren ehkä—mieli toteaa ja kyselee: mitähän ne merkitsevät…..nuo jäljet…Nyt päästän irti ajatuksenketjusta ja annan mennä sen menojaan. Pääsen tasamaalle ja siirryn mieleni taakse katselemaan.

Syvin olemus paljastuu

Havainnot muodostavat ajatuksia, joiden mukaan en lähde. Olen jo majan pihassa, korkealla mäellä, suurten puiden ympäröimänä. Pysähdyn ja nostan katseeni kohti puiden latvoja ja taivasta. Puut huojuvat hiljaa tuulessa taivaan avaruuden sylissä. Tuossa pienessä hetkessä olen olematta. On vain tietoisuus. Hiljaisuus, tyyneys ja rauha. Mittaamaton avaruus ja vapaus. Olemisen pienen pieni piste, joka on paljastanut itsensä hetkeksi, jatkuu syvälle sisäänpäin.

Olen tuossa pisteessä aivan hiljaa, liikkumatta ja näen kuinka puhdas oleminen on minuuteni valtavan verkon saartama. Olemisen piste on herännyt tietoisuus minäni loppumattomien säikeiden keskipisteessä. Minän kudelmat levittäytyvät laajalle näkymättömiin. Se rönsyilee erilaisia lonkeroita kytkeytyneinä toinen toisiinsa. Se on kudottu helisevistä toisiinsa sotkuisesti kietoutuneista langoista, ajatusten ja tunteiden langoista. Kun yhdestä langasta vetää, kudelman jokainen lanka alkaa yksi toisensa jälkeen elää. Kaikki ne vetävät toisiaan eri suuntiin. Jokainen pieni liikahdus mielessä saa koko huikean minuuden rakennelman liikehtimään ja helisemään. Jokainen liike lisää voimaa, jolla mieli pyörii ja saa lopulta aikaan suunnattoman minuuden kakofonian, jonka keskelle olemisen puhdas tietoisuus hukkuu.

Lepattavan mielen paluu

Juuri nyt olen tietoisuus olemisen avarassa pisteessä, joka on vankina minuuden verkossa. Tuo verkko on nyt vaiti ja liikkumaton, ikään kuin se olisi kadottanut olemassaolonsa, kun tietoisuuteni on siirtynyt minuudestani syrjään. Se on kuin suunnaton eläin, joka on nukahtanut hetkeksi. Heti kun astun olemisen avarasta pisteestä jälleen sen selkään, se herää ja alkaa loputtoman liikehdintänsä. Ja se, joka minä olen olemisen avaruudessa, jatkaa sen vaivalloista kesyttämistä. Suunnaton myötätunto ihmisen olemassaolon haastetta kohtaan nousee tuosta näystä. Kuinka hidasta ja vaativaa on purkaa tuo valtava minuuden verkosto. Kudelma kudelmalta, lanka langalta on pystyttävä irrottamaan ajatusten ja tunteiden solmut, jotta puhdas tietoisuus saisi tilaa valaista aina hiukan enemmän minuuden monimutkaista mysteeriä.

Oleminen tuossa sanoinkuvaamattomassa autuuden tilassa päättyy pian, koska paluu takaisin mieleni runsaaseen verkostoon on väistämätön. Vielä kovin harjaantumaton lepattava mieleni vetää minut jälleen mukaansa tuohon minuudeksi kutsuttuun verkostoon ja niin palaan tavalliseen olemassaolon muotooni. Lähden paluumatkalle. Nyt viimeinenkin auringon kajo on kadonnut raidoittamasta taivasta ja siitä on tullut kokonaan harmaa. Nyt minun lepattava mieleni on rauhallinen. Siinä on syvää iloa ja inspiraatiota. Tuo täyttymyksen kokemus, näky – miten sitä voisikaan kuvata – kulkee nyt mukanani mielessäni. Se antaa minulle voimaa jatkaa taas haasteellista työtäni tietoisesti itseni kanssa.

Tarja Arffman Pihlajalahti, tammikuu 2013

Totuuden kosketus

Ihmisinä meillä on inhimillinen tarve tuntea totuus. Etsimme totuutta itsestämme ja elämästämme harhaillen epätoivoisesti sinne ja tänne. Haluamme ymmärtää olemassaolomme tarkoitusta ja oman itsemme merkityksellisyyttä.

Tämä tarve ajaa meitä kaikkia eteenpäin, vaikka usein emme edes tiedosta sitä itse. Kun tulemme elämässämme kohtaan, jossa totuuden löytäminen muuttuu tietoiseksi etsinnäksi, elämämme saa uuden sävyn. Joku tai jokin on herättänyt sisimmässämme toivon löytää päältäpäin järjettömältä näyttävän elämämme tarkoitus ja hyvyys. Tämä toivo sisältää mahdollisuuden tulla ihmisenä täydelliseksi.

Etsimisen nuorallatanssi

Tästä alkaa totuuden etsimisen haastava nuorallatanssi. Etsiessämme horjahdamme kovin helposti ja totuuden kapea kaista katoaa altamme. Juuri kun luulemme löytäneemme, elämä suistaa meidät raiteiltamme ja ottaa karheasti hymyillen luulot pois. Näin käy heti, jos kurkotamme liian haaveellisesti ja romantisoiden kohti henkistä ylevyyttä, unohtaen konkreettisen elämän tosiasiat ja aineellisen maailman jähmeät seinät.

Pudotus on ankara, jos universaalin rakkauden huumaamina etsimme täydellistä parisielua toisesta ihmisestä ja saammekin huomata joutuneemme vain keskelle hankalaa ihmissuhde draamaa. Samaten jos haaveellisina ojennamme kädet kohti enkeleitten maailmaa odottaen ihmeparantumista ja huomaammekin olevamme kasvotusten elämän ankarien tosiasioiden kanssa, johon kuuluu sairaus ja kuolema.

Yhtään helpompaa totuutta ei ole löytää aineellisen maailman faktoista, joissa henkinen todellisuus hylätään arvottomana sen vuoksi, ettei sitä voi tieteellisesti todistaa. Fakta ei auta silloin, kun tunnemme surua, kaipuuta, tarvetta olla rakastettu tai kun havahdumme tuntien kauheaa tyhjyyttä kylmien tieteellisten tosiasioiden edessä, jotka riisuvat ihmisyyden pelkiksi atomien tanssiksi. Silloin sielu sisällämme huutaa tuskasta tullakseen huomatuksi. Totuutta etsiessämme olemme nuoralla, jonka toiselle puolelle putoaminen aiheuttaa aineellisen elämän merkityksettömyyden ja toiselle puolelle putoaminen aiheuttaa henkisen tyhjyyden, joka vie elämältä sen kauneuden laadun.

Totuudelle avoin nöyrä mieli ja herkkä sydän

Totisesti totuutta etsiessään ihmisen on pidettävä pää kylmänä ja sydän lämpimänä. Ihmisen on opittava kohtaamaan aineellisen maailman todellisuus sellaisenaan ja samalla nöyrryttävä kaikki tietoisuudessaan kuuntelemaan hiljaa, kun sydän puhuu sanattomin sanoin mielen ulottumattomissa olevia viisauksiaan. Tässä on tuo kapea nuora, jolla totuus esittäytyy ihmiselle puhtaana ja vapauttavana. Se vaatii ihmistä riisumaan kaikki puolustuksensa. Hän joutuu purkamaan koko ajattelevan ja tuntevan mielensä rakennelman kerta toisensa jälkeen, tutkiessaan itseään ja elämäänsä totuuden paljastavien silmien alla. Hän joutuu luopumaan kaikesta, minkä hän omii itselleen, lopulta myös omanaan pitämästään minästä. Sillä minä, jolla hän tutkimusmatkaansa tekee, irrottaa hänet totuudesta ja hän jää minänsä kanssa saarroksiin keskelle totuuden merta, saavuttamatta koskaan etsimäänsä.

Kuinka ihmeessä totuuden voi sitten löytää? Jos olemme rehellisiä, me emme voi löytää totuutta, vaan meidän on oltava totuus itse. Pohdittuamme ja koettuamme riittävän kauan ja perinpohjaisesti elämää ja olemassaoloa, meille alkaa paljastua lainalaisuudet, jotka eivät petä meitä. Monet vanhat viisausperinteet ovat esittäneet meille tämän järkähtämättömän perustan monin symbolisin tavoin ja tarinoin. Etsiessämme voimme tukeutua näihin viisauksiin, ja vähitellen kurkottaa kohti tuntematonta totuutta. Ja sitten kerran koittaa hetki, jolloin kaikesta tuesta on luovuttava. Tuo hetki koittaa silloin, kun oivallat totuuden itse. Yhtäkkiä voit päästää irti kaikista rakennelmista, sillä ei ole enää kiinni pitäjää. Sulaudut kaikessa yksinkertaisuudessaan todellisuuteen tässä hetkessä, eikä mitään muuta jää jäljelle kuin totuus itse.

Tarja Arffman, Pihlajalahti, 28. tammikuuta 2017

Elämän haaste; tarkoituksen löytäminen

Henkinen kasvu on tänä päivänä minulle itsestään selvyys. Se ei ole jotakin, mitä voi harrastaa tai olla harrastamatta. Se yksiselitteisesti kuuluu elämään yhtä lailla kuin ihmisen fyysinenkin kehittyminen. Jokainen ihminen kasvaa niin fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti kuin henkisestikin. Kaikille tämä tapahtuu tiettyyn pisteeseen asti ilman tietoisia ponnisteluja, mikäli ympäristön olosuhteet antavat siihen mahdollisuuden.

WP_20151111_004

Vauva kuolee, jos hänelle ei anneta ravintoa. Ravinto voi olla fyysistä, psyykkistä, sosiaalista tai henkistä. Jos jokin näistä puuttuu totaalisesti, vauva ei voi kasvaa ja kehittyä. Jokainen tietää, että  fyysisen ravinnon puute johtaa  kuolemaan, mutta säilyäkseen hengissä vauva tarvitsee myös psyykkistä, sosiaalista tai henkistä ravintoa. Näiden osa-alueiden kohdalla jako ei kuitenkaan ole selvärajainen. Emme voi erottaa toisistaan täysin sosiaalista, psyykkistä ja henkistä. Jos yksi näistä on läsnä, myös muut ovat. Mutta oleellista on, että myös näiden puute johtaa kuolemaan.  Henkinen kasvu on siis eittämättä osa jokaisen ihmisen elämää, oli ihminen itse tietoinen asiasta tai ei.

Kasvuun herääminen

Kun ihminen alkaa kysellä elämän tarkoitusta ja sitä kuka minä olen, ihmisestä alkaa tulla tietoinen henkisestä kasvustaan. Usein elämä herättelee ihmistä erilaisten kriisien avulla. Ne armollisesti pakottavat usein niin mukavuus ja -turvallisuushakuisen ihmisen kysymään nämä kysymykset itseltään. Jos kaikki on hyvin, vain harvat vaivautuvat miettimään näin vaikeita kysymyksiä.

Elämän kriisit ovat siis aina mahdollisuus herätä, mutta ei ole harvinaista, että heräämistä ei tapahdu, vaan elämä jatkuu kamppailusta toiseen ja kriisistä toiseen ilman tietoista kasvua. Kasvua varmasti tapahtuu, mutta se tulee ilman tietoisia ponnisteluja. Kun ihminen jossakin vaiheessa herää henkiseen kasvuun, hän alkaa tietoisesti pyrkiä kohti päämäärää, kohti tasapainoa ja onnellisuutta. Silloin hän on valmis etsimään vastauksia ja oppimaan. Ihminen herää tietoisuuteen siitä, että hän itse on oman elämänsä ohjaksissa ja voi vaikuttaa oman elämänsä tasapainoon ja onnellisuuteen.

Tietoinen kasvu avaa uusia ovia

Tietoinen henkinen kasvu alkaa jostakin pisteestä ja se jatkuu hamaan loppuun asti. Kun on kerran astunut polulle, siltä ei enää pääse pois. Herännyt tietoisuus estää sen. Henkinen kasvu ei etene suoraviivaisesti, vaan polveilee monimutkaisesti elämän mukana. Oleellista on se, että kasvun myötä ihminen tulee tietoiseksi aina uusista todellisuuden tasoista. Jokainen uusi taso sisältää jo edellisen tason totuuden, samalla sulkien sen sisäänsä. Alemmalta tasolta et voi käsittää ylempää, mutta ylemmältä tasolta ymmärrät molemmat.

Kokonaisuuteen sulautuminen

Henkinen kasvu ei myöskään pääty syvään oivallukseen ja tietoisuuteen siitä, että ihminen itse on elämänsä ohjaksissa ja vastuussa kokemastaan onnellisuudesta ja tasapainosta. Tämän tason yläpuolella alkaa loistaa valo, joka johdattaa ihmisen oivaltamaan sen, että hän on osa suurta kokonaisuutta. Osa ykseyttä, jossa hänen oma kasvunsa on tehtävä, jolla hän täyttää paikkansa maailmankaikkeuden suuressa panoraamassa. Nyt hän alkaa olla valmis asettamaan oman pienen minuutensa palvelemaan suurta kokonaisuutta. Samalla hän saa kipeästi kaipaamansa vapauden, sydämen vapauden, joka antaa hänen virrata elämän ihmeellislisissä pyörteissä, kokemuksesta toiseen, ilosta suruun ja surusta iloon ilman, että hän koskaan erehtyisi pitämään niitä lopullisena totuutena elämästä. Ja kuitenkin, juuri tuon vapautensa ansiosta hän voi nauttia elämän kauneudesta, sen jumalallisuudesta ennen kokemattomalla tavalla.

Virran mukana kulkeminen

Ihmisen henkinen kasvu on todellakin elämän, sanoisiko elämien pituinen prosessi. Se kulkee vääjäämättä kohti päämäärää, jonka jokainen syvällä sisimmässään tietää. Tuo päämäärä on ykseys ja sen ilmennys on totuus, rakkaus, myötätunto ja viisaus. Kulkiessaan kohti tuota päämäärää, ihminen on omalla kohdallaan ja hän on aina oikealla kohdalla. Hän ei voi hypätä polullaan yhdenkään kiven yli, vaan kaikki kivet on hänen käännettävä ja tutkittava itse. Kukaan ei voi kulkea tuota polkua hänen puolestaan. Opastajinaan hänelle on matkallaan koko maailmankaikkeus, mutta jokainen askel on hänen otettava itse. Erehtymisen mahdollisuutta ei ole, koska matka etenee vain, jos hän itse nostaa jalkansa seuraavaan askeleeseen. Hän kulkee elämän suuressa virrassa ja sen hän tekee tietoisesti tai tiedostamattaan.

Tarja Arffman Pihlajalahti, tammikuu 2017

Mukavuusrajojen ylittämisen haaste

Syksyn uusi kertomus on jälleen poikani, Nuuti Arffmanin käsialaa. Nuuti valottaa taas hienosti, kuinka tarkkaavainen itsensä huomioiminen, voi avata tuntemattomia ulottuvuuksia itsestä, jos uskaltaa löytää uuden näkökulman nähdä.

Itsetutkiskelua sivarin arjessa

Istun kotonani, jälleen koneeni äärellä. Takanani on vuosi, pitkä, mutta nopea vuosi.14137771_1360679197279789_1316086882_n 7.9.2015 aloitin siviilipalvelukseni. Ensimmäinen kuukausi palveluksesta tulisi olemaan koulutusjakso Lapinjärvellä. Koulutusjakson jälkeen tarkoitukseni oli aloittaa palvelukseni hakemassani paikassa. Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin, kuin olin olettanut. Palvelusvuoteni alkoi osittain rosoisesti, mutta siihen on myös mahtunut paljon hyvääkin.

Vuosi antoi minulle aikaa miettiä itseäni ihmisenä. Millainen olen ja kuinka suhtaudun asioihin, jotka ovat oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Suoritin suurimman osan palveluksestani alalla, johon minulla ei ollut koulutusta, saati sitten kiinnostusta. Palvelus oli kuitenkin suoritettava. Palveluksen aikana sain huomata, kuinka itse suhtauduin palveluspaikkani hierarkiaan, sen toimivuuteen ja sen toimimattomuuteen. Kyse ei kuitenkaan ole nyt palveluspaikkani rakenteesta, vaan minun itseni tutkimisesta sen kautta, kuinka suhtauduin siihen.

Kuten mainitsin, paikka ei ollut minulle kaikkein mieluisin. Olin kuitenkin päässyt paikkaan, jossa tunsin, että palvelun suorittaminen ei tulisi olemaan liiallista tuskaa. Suoritin palvelustani Mikkelin keskussairaalassa, logistiikassa ja tarkemmin sisäisen postin vastaavana. En mene yksityiskohtiin, mikä minussa sai ajatukset liikkeelle, sillä onhan minun noudatettava vaitiolovelvollisuutta. Työssäni sattui kuitenkin paljon asioita, joiden kautta koitan katsoa itseäni kasvatuksellisessa mielessä.

Olen saanut huomata olevani kärsimätön henkilö joidenkin asioiden suhteen. En pidä valtaerittelystä, enkä siitä, kuinka se pystyy rikkomaan kommunikaation. En ole koskaan pitänyt siitä, että minua määräillään. Ironista kyllä, olen valmistunut nuoriso- ohjaajaksi, jonka työhön kuuluu, yhtään kaunistelematta juurikin määräily ja komentelu. Olen kuitenkin aina alistunut, kun minua itseäni on määräilty. Jostain syystä, vaikka haluaisin kieltäytyä, olen aina totellut. Kenties olen luonteeltani sen verran kiltti, että teen niin, jotta kukaan ei suuttuisi. Mutta mitä pahaa siinä olisi?

Kuten kaikki muutkin tunteet, suuttumus kuuluu luonnolliseen suhtautumiseemme asioihin. Usein se johtuu siitä, kun asiat eivät mene, kuin olimme toivoneet. Tilanne voi viedä meidät pois mukavuusalueeltamme, ahdistumme, pelästymme ahdistusta ja suutumme. Suuttumus on kuitenkin luonnollista, eikä sitä pitäisi sulkea pois, siihen olisi vain opittava suhtautumaan oikein. Tunteethan eivät tapa, ne vain voivat tuntua ikäviltä. Mikä minussa siis reagoi niin, että tunsin turhautumista ja suuttumusta?

Valtaerittely saa minut tuntemaan turhautumista ja suuttumusta. En pidä määräilystä, enkä myöskään sokeasta johtamisesta. Sokea johtaminen tarkoittaa sitä, että asioita johdetaan paikasta, mistä todellisuutta ei kyetä varsinaisesti näkemään. Takerrun kuitenkin nyt määräilyyn, sillä se herättää minussa enemmän tunnetta. Se saa minussa heräämään vihaa. Se saa syvällä minussa kuulumaan huudon ”sinä et ole meitä parempi, olet samalla tavalla ihminen”. Minulla on siis kova usko siihen, että jokainen ihminen, on kuitenkin lopulta ihminen. En välttämättä osaa elää näiden sanojen mukaisesti, mutta minulla on silti se usko sisälläni. Saatan vaikuttaa kaksoismoralistiselta heistä, jotka minut tuntevat. Haluan kuitenkin muistuttaa, että usein ihmisissä minua ärsyttää ne piirteet, joita minulta itseltäni puuttuu hiomatta. Kukaan ei ole täydellinen, eikä tarvitsekaan olla.

Jos luet tätä, saatat olla jo lukenut aiemmat kirjoitelmani, joissa mainitsen monesti, että olen ollut koulukiusattu. Palatessani tähän ajatukseen huomaan, että eriarvoisuuden vastaisuuteni kumpuaa sieltä. Kiusattuna olo on yksi yhteiskunnassamme näkyvä eriarvoisuus. Se asettaa rajan kiusaajan ja kiusatun välille. Pahimmassa tapauksessa niin suuren, että menetämme upeita yksilöitä joukostamme. Kenties siis koen valtaerittelyn ja perusoletuksen toisen ”pakotetusta” kunnioittamisesta. Tarkoittaen siis sitä, että toisen olisi kunnioitettava toista enemmän, koska tämä on korkeammassa asemassa, kuin muut.

Tuntemus pakotetusta kunnioituksesta saa minut tuntemaan surua, koska olen joutunut alistumaan elämässäni monen ihmisen edessä. Oman kiltin luonteeni takia, olen joutunut pakotetusti kunnioittamaan toista, vaikka tarvetta ei olisi ollut. En saisi pelätä sitä, että toinen suuttuu minulle, sillä en saa pelätä itsekkään sitä. Viha saa meissä heräämään ne puolet, joita pidämme heikkoina ja saavat meidät puolustuskannalle. Olisiko kuitenkin jokin mahdollisuus kääntää nämä ”heikkoudet” vahvuudeksemme? Kenties voisimme kääntää ne katsomalla niitä toiselta kantilta ja tukemalla niitä järjellä. Otetaanpa esimerkiksi vaikka minä.

Olen tullut siis siihen tulokseen, että olen liian kiltti. Kiltteyteni alistaa minut tottelemaan ja samalla palauttamaan huonot muistot kiusaamisesta mieleeni. Tämä ahdistaa minua ja saa minut tuntemaan lopulta ärtymystä. Minun olisi kuitenkin otettava itseäni niskasta kiinni ja sanottava ”Tämä ei tunnu oikealta, lopeta”. Se on helpommin sanottu, kuin tehty. Minun olisi laitettava sille loppu siinäkin pelossa, että joku suuttuu. Tunteethan eivät tapa, ne vain voivat tuntua ikäviltä. Kuinka sitten päädyin tähän ajatukseen palveluksessani? Yksinkertaisesti siksi, että minulla ei ollut paikkaa paeta. Jouduin kohtaamaan itseni, ajatukseni ja tunteeni. Uskokaa tai älkää, siitä oli hyötyä. Sillä tätäkään kirjoitelmaa ei olisi tässä, ellei takanani olisi ollut pitkä, mutta nopea vuosi. Vuosi, jonka jälkeen istun kotonani, jälleen koneeni ääressä.

Nuuti Arffman 18.8.2016

Sisäinen matkani

On vuoden 2014 Helatorstai ja omenapuu on kukassa. Ilma on helteisten päivien jälkeen muuttunut yllättäen kovin kylmäksi. Olen ihastellut tänä keväänä luonnon puhkeamista kukkaan syvän ilon ja rauhan saattamana. Sisäinen matkani on tuonut minut näköalapaikalle tämän hetken levolliseen tilaan, jossa voin tarkkailla elämän sykettä juuri sellaisena kuin se on, ilman tarvetta muuttaa mitään. Tämä autuas tila sulkee sisäänsä kaiken kokemuksen, minkä ihmeelliset aistini luovat yhdessä ulkomaailmasta tulevien värähtelyjen kanssa. Se sisältää myös koko mieleni ajatuksineen, tunteineen ja mielikuvineen. Olen tarkkailija, kaiken näkijä. Kuka minä olen? Mieleni antaa vastauksen tietoisuus ja kuitenkin olen tuon määritelmän ulottumattomissa. Minä olen se mikä olen, tuntematon, tavoittamaton, olematon.

DSCN1836

Olen osa maailmaa kehoni ja mieleni yhtyessä maailman värähtelyyn ja samalla luon vuorovaikutuksessa oman maailmani. Olen olemassa vain suhteessa johonkin toiseen. Tuo suhde toiseen luo olemassaolomme kokemuksen. Kun aistini sulkeutuvat minun maailmani sammuu ja jossakin tarkkailevalle tietoisuudelle avautuu toisenlainen maailma, päivätietoisen mieleni nukahtaessa tietoisuus vaipuu tarkkailemaan unien maailmaa. Ja kun herään synnyn jälleen tähän maailmaan. Aistimme siis avaavat yhteyden toisiimme ja maailmaan. Samalla ne kuitenkin saavat aikaan harhan, antavat meidän kokea itsemme erillisinä olentoina. Tämä kaunis, yksinkertainen totuus on saanut minut havahtumaan elämän ykseyteen. Olemalla sopusoinnussa osa tätä ykseyttä voin kokea suunnatonta iloa, rauhaa ja kiitollisuutta elämän ihmeestä. Tämä autuas tilani on vaatinut pitkän matkan kulkemista sisäänpäin, kohti tuntematonta.

DSCN1892

 

Sisäinen matkani on ollut rämeikköinen ja mutkikas, eikä se olisi onnistunut ilman osallistumistani maalliseen elämään. Se on vaatinut minua sitoutumaan elämään niin sisäiseen kuin ulkoiseenkin täydellisesti, se on vaatinut minulta tietoisuutta ja tahtoa tutkia tarkasti kaikkea, minkä olen kohdannut. Se on vaatinut opiskelua, lukemista, pohtimista, keskusteluja ja elämistä arjessa ihmissuhde haasteineen ja toimeentulon huolineen. Tuo matka on ollut koko elämäni.

Se jatkuu loputtomiin, en voi tietää mihin kaikkeen se kuljettaakaan, sillä sen loppu ei häämötä kuoleman portilla, vaan kuolemattoman, olemattoman syntymättömän matka jatkuu siitäkin eteenpäin. Mutta tähän elämään se antaa näköalapaikan, josta elämä näyttäytyy suurenmoisena seikkailuna. Mitä kaikkea persoonallinen olomuotoni; tämän hetken ihminen Tarja, voikaan kokea, oppia ja oivaltaa elämän matkalla! Kun suuntaan huomioni mieleni muistojen maisemaan, saan kiinni ensimmäiset hiljaiset kuiskauksen matkalle lähtemisestä.

Alussa oli pyykinkuivausteline

Vuosi on 1997. Levitän pieniä ja suuria pyykkejä kuivaustelineen valkeille langoille. Joka päivä minä levitän pyykkejä; kolmen lapsen, miehen ja naisen vaatteita. Tätäkö elämäni on; joka päivä toistuvat askareet. Loputtomat pyykkien kuivaustelineen langat, yhä uudelleen täytettävinä, päivä päivän jälkeen, vaatteet vaihtuvat ja muuttuvat, levittäjä pysyy samana. Tässäkö on minun elämäni tarkoitus?

Skannaus_20150502 (3)Hämmentyneenä, hieman ahdistuneena esitän kysymykseni mielessäni. En tiedä keneltä odotan vastausta. En edes uskaltaisi miettiä keneltä sitä pitäisi kysyä, sillä kaikki elämässäni on kohdallaan. Hyvä ja kiltti mies, kolme maailman suloisinta lasta, kaunis koti, taloudellinen toimeentulo riittävä. Ja minä itse; miehensä ja lastensa rakastama, sukunsa arvostama ja oman arvonsa tunteva nainen. Pyykit asettuvat kauniisti telineelle ja kysymykset jäävät hämärään kuivaushuoneen uumeniin. Minä astun ulos pihalle aurinkoon. Nuorin poikani näkee minut ja juoksee vielä haparoivin askelin vastaan. Juostessaan hän levittää pienet käsivartensa halausta varten. Kaappaan hänet syliini ja koen äitinä olemisen turvallisuutta.

WC-lukemisen kalpea kutsu

Istun vessassa ja luen satunnaisen lehden artikkelia kuolemasta. Mieleeni tulvii kysymyksiä elämästä ja kuolemasta. Mitä tämä on? Miksi elämme? Miksi olemme olemassa? Mitä tapahtuu, kun kuolemme? Tämän kysymyksen kohdalla ahdistus nousee liian suureksi ja työnnän lehden syrjään ja päätän, ettei minun tarvitse ajatella moisia asioita nyt. Olen nuori ja elämäni on vielä edessäni.

WP_20150612_003

Jossakin syvällä itseni salatuissa sopukoissa tiedän, etten haluaisi koskaan kohdata noita vaikeita ja suunnattoman pelottavia kysymyksiä. Samalla myös tiedän, että joskus ne tulevat kohdalle, mutta juuri nyt onnistun vetämään ne pöntöstä alas jälkiä jättämättä. Niin ainakin luulen. Ja niin arki jatkuu. Pienet ja suuret askareet ja tapahtumat muodostavat tunteja, joista tulee päiviä. Päivistä viikkoja ja viikoista vuosia ja niin arki jatkuu, mutta hiljaiset kysymykset nostavat ujosti päätään aina silloin tällöin pyykinkuivaustelineen edessä.

Sielunmatkakumppanin kohtaaminen

Syksyn saapuessa olin saanut uuden ystävän ja uuden harrastuksen. Edellisenä talvena tutustuin avantouintiin, kun vanhin sisareni Inkku, oli löytänyt siitä itselleen reumaan uuden hoitokeinon. Olin aluksi jokseenkin epäluuloinen moiseen hullutukseen, mutta kun näin Inkun rohkean pulahtamisen jäiseen veteen, se näytti minusta huikealta itsensä ylittämisen suoritukselta. Ja kun hän kertoi kuinka hyvää tekeviä vaikutuksia uimisella avannossa oli, halusin itsekin kokeilla ja ylittää itseni. Asia jäi hautumaan kesän yli.

WP_20150504_023

Olimme muuttaneet ihanaan rivitaloon vuosi aikaisemmin ja talo oli 30 metrin päässä uimarannasta. Niinpä kovin luonnollisesti aloitin uimisen omasta rannasta jo kesällä. Jatkoin uintia syksyn tultua ja huomasin pian, että uiminen kylmässä vedessä näyttikin olevan muoti villitys. Joka aamu tai ilta rantaan vaelsi liuta aamutakkisia naisia pulahtamaan veteen. Yksi noista naisista oli entinen kerrostalonaapurini Eine. Olimme hyvänpäivän tuttuja jo pidemmältä ajalta, samoilta pihoilta ja saman ikäpolven lapset. Siinä meitä yhdistävät tekijät! Juttelimme uimisesta ja totesimme molemmat tähtäävämme samaan eli jatkaa uintia mahdollisesti läpi talven. Sanoin Einelle, että hän voisi oikein hyvin käydä luonani vaihtamassa vaatteensa, kun tuli niin kylmä, ettei ulkona enää tarkenisi riisua.

Jatkoimme uintia ja aloimme tutustua. Päätimme ilmojen kylmetessä, että alkaisimme kulkea yhdessä avannolla. Hankkisimme avaimet uintikopille ja ryhtyisimme virallisesti avantouimareiksi. Siitä alkoi pitkä ystävyytemme ja yhteinen taipaleemme henkisellä polullamme. Silloin emme toki sitä vielä tienneet. Kumpikin me odotimme jokailtaista uintia innokkaasti, sillä silloin saimme kertoa toisillemme kaikkein tärkeimmistä ja arkaluontoisistakin asioista ja tuo kaikki oli ihmeellisen helppoa meidän kahden välillä! Meistä tuli yllättävän nopeasti läheiset sydänystävät. Nuo uintiretket keskusteluineen johtivat meidät kuin huomaamatta itsemme ja elämän tutkiskelun äärelle.

 

Kysymättömien kysymysten äärellä

Jo aiemmin olin alkanut lukea itsehoitoon ja itsensä tuntemiseen liittyvää kirjallisuutta. Homeopatia oli kiinnostanut ja sitä olin kokeillutkin lasten flunssien ja korvatulehdusten hoitoon. Hauska yhteensattuma oli, että myös Eine oli kokeillut homeopatiaa. Mielenkiintoni itsehoitomenetelmiin lisääntyi Inkun hakiessa apua reumaansa. Hän kertoi minulle uudesta luontaishoitajastaan, joka oli puhunut ihmeellisiä asioita ihmisestä ja ihmisen salaisista voimista sekä kyvystä parantua.

062

Minua alkoi kovasti kiinnostaa tuo ihmisen salattu puoli. Luin paljon kirjallisuutta fyysisen terveyden vaihtoehtoisista parantamismenetelmistä. Kahlasin läpi hirveän paljon myös erilaisia psykologiaan, kasvatukseen ja ihmissuhteisiin liittyviä kirjoja, aivan kuin etsien jotakin. Mikään näistä kirjoista ei sisältänyt sitä mitä etsin, kuinka olisi voinutkaan. Enhän itsekään tiennyt, mitä olin etsimässä.

Katse sisäänpäin

Jossakin mieleni perukoilla alkoi nousta pystyyn pieni tienviitta. Tästä minä sitten kerroin eräällä uintiretkellä Einelle. Puhuin Einelle, että minulla oli kummallinen tunne; minun pitäisi katsoa sisäänpäin, mutta en yhtään tiennyt kuinka se tapahtuisi. Tiesin vain, että ihmisessä ja elämässä oli jotakin sellaista, mistä ei voinut saada selvää muutoin kuin katsomalla sisäänpäin. Tunne oli todella aika outo, koska minulle oli selvää kuin vesi, että katse sisäänpäin oli tie, jota minun tuli seurata. Kun taas se, kuinka pääsisin tuolle tielle, oli minulle tuolloin täysi mysteeri.

Joka tapauksessa se, että sain kertoa tunteestani Einelle, oli hyvin tärkeää. Aivan kuin tuo kertominen olisi tehnyt siitä enemmän todellisen mahdollisuuden. Eine, maailman paras kuuntelija kuunteli, ilman suuria kommentteja puolesta tai vastaan. Se oli juuri sitä, mitä tarvitsin. Puhuessani ääneen Einelle, puhuin todellisuudessa itselleni ja tulin yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että sisäänpäin katsomiseen oli olemassa jokin tie.

WP_20150504_015

Nämä tuntemukset olivat ensimmäiset itse tunnistamani merkit sisäisestä äänestä, joka hiljaa alkoi kuiskailla korvaani. Tuolloin tosin en vielä tiennyt mitään sisäisestä äänestä tai ohjauksesta, sen enempää kuin henkisyydestäkään. Minun uskontoni oli pelkistetty. Uskoin jollakin tavalla suurempaan voimaan, mutta en eritellyt tai ollut tutkinut sitä. Uskoin vakaasti, että jos yritän toimia oikein ja olen vahingoittamatta toisia sekä pyrin tekemään hyvää, olen elämässäni oikeassa suunnassa. Se riittikin minulle hyvin pitkäksi aikaa. Itsekään tietämättä sitä, että sisäänpäin katsomisen kuiskaukset olivat minulle ovi uuteen maailmaan, jatkoin tavallista elämääni. Tietämättömyydestäni huolimatta henkinen etsikkoaikani oli alkanut.

WP_20150627_009(1)

Tuo samainen etsintäni on siis tuonut minut nyt tähän sisäiseen autuaaseen tarkkailijan pisteeseen. Olen oppinut tässä hetkessä elämisen salaisuuden. Olen ymmärtänyt syvästi hyväksymisen taidon vapauttavan lahjan.

Olen oivaltanut ihmisenä olemisen salaisuuksia, nähnyt olemassaolon näennäisten ristiriitaisuuksien taakse. Olen nähnyt välähdyksiä todellisuudesta. Nyt olen oppimassa astumista elämän virtaan ehdoitta. Koen kiitollisuutta ja sisäistä onnellisuutta ja rauhaa. Seikkailunhaluisena ja riemuiten haluan olla osa elämän ihmettä, niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina, niin kauan kun viivyn Tarjana tässä maailmassa.

Lämmöllä Tarja

palaa takaisin

Ystävystyminen pikku-mielen kanssa

Helteinen heinäkuu hellii tällä viikolla meitä. Terassimme ja pihan kukkaloisto on lumonnut minut. Rakastan istua keinussa ja olla osa luonnon täydellistä kauneutta. Kaikki ympärilläni kuhisee ELÄMÄÄ. Ja minä aistieni ja aivojeni kautta olen luomassa tätä ihmeellisyyttä! Olen osa aurinkoa sen lämmittäessä ihoani hikisen kuumaksi. Olen osa sen valoa, kun se häikäisee silmäni ja antaa minun yhtyä koko luomakunnan väri- ja muotoleikkiin. Olen osa tuulenvirettä, kun se hellästi sivelee viileällä kädellään kasvojani. Olen osa pioninkukkaa, kun sen levittämä aromi saapuu sieraimiini ja muuttuu tuoksuksi. Kun istun näin ja hengitän elämää sisääni, tunnen rakkautta ja kiitollisuutta siitä, että olen osa elämän ihmettä eikä minun tarvitse muuta kuin olla ja avautua ottamaan vastaan. Onnellisuus on olemista tässä hetkessä osana elämän ihmettä. Niin yksinkertaista, kyllä aivan liian yksinkertaista useimmiten liian vaativalle pikkuruiselle mielelle, joka kadottaa hetken ajatusten virtaan haluamalla jotakin muuta kuin läsnä olevan hetken.

DSCN1925

Pikku-mieli

On haastavaa oppia elämään yhdessä tämän pikku-mielen kanssa, joka ei suostu katoamaan, vaikka olisitkin löytänyt sisäisen Itsesi ja haluaisit olla rauhassa ja ottaa avoimesti elämän vastaan. Niin se on, sisäisen Itsen on huomattava myös tämä pikkuinen ja annettava sen rauhassa purkaa energiaansa ja jatkaa omaa elämäänsä, niin kauan, kunnes se sulautuu itseään suurempaan. Oikeastaan sitä on hauska seurata, kun ensin oppii siirtymään sen taakse, niin ettei se tempaa sinua kokonaan mukaansa ja saa houkuteltua sinua maisemiin, jossa mikään ei ole enää hyvin. Kuunnellaanpa hetki sitä.

”Voi miten on kaunista…pitäisi ottaa kukista uusia kuvia…Ihana aurinko, lämmittää niin kuumasti…tarvitsevatkohan kukat vettä…en jaksa nousta tästä nyt…uh..huh..liian kuuma…olen aivan hikinen…pitäisi varmaan hakea juotavaa…lähtisikö hakemaan..ai niin unohdin laittaa sen viestin sille…ooh menen nyt tai ehkä kastelen kuitenkin tuon yhden kukan…aah ihanasti tuulee, jos menisikin uimaan…mutta ensin sitä juotavaa ja ai niin se viesti….”

Sisäisen Itsen syntymä

Tällaista oli pikku-mielen katkeamaton virta ennen AINA, nykyään sen tahti on hidastunut ja välillä se on paljon jopa hiljaa. Muutos on tapahtunut hitaasti vuosien myötä, se on vaatinut tarkkailua, meditaatio harjoitusta ja tarkkailua sekä pohdintaa ja opiskelua. Ja kuin huomaamatta minussa on syntynyt tai paremminkin paljastunut sisäinen minä, joka tyynesti katselee tuota pikkuista mieltä, joka ei kovin usein jaksa olla hiljainen. Mutta jo sen huomaaminen ja seuraaminen auttaa tuomaan rauhaa tähän hetkeen. Eikä pikku-mielestä oikeastaan ole harmia, jos se poukkoilee viattomissa asioissa, paitsi että se saa läsnäolevan hetken muuttumaan sisäisen puheen tulvaksi. Tästä seuraa se, että maailman luomisen ihme aistien kautta hämärtyy taka-alalle ja menetän silloin elämässä tärkeimmän ja ainoan, mikä voi tuottaa todellista iloa.

DSCN1922

Pikku-mielen mieli puuhat

Pikkuruinen osaa tuottaa kyllä paljon myös harmia! Esimerkiksi silloin, kun se alkaa ratkaista ongelmia, joita sillä ei ole valta ratkaista.  Ja tosiasia on, että se ei voi ratkaista juuri mitään, vaikka se sinnikkäästi yrittää niin tehdä. Se saattaa taukoamatta pohtia kuinka joku asia olisi pitänyt tehdä, eikä se millään usko, että sitä mikä on jo tapahtunut, ei voi muuttaa. Tai se saattaa loputtomasti jauhaa käytyä keskustelua, joka aiheutti tunnekuohuja ja yrittää keksiä, mitä olisikaan pitänyt sanoa. Se kääntää yhä uudelleen sanoja mieleisekseen tai kertoilee, minkä vuoksi toisen sanomiset ja tekemiset olivat vääriä ja epäoikeudenmukaisia.

Tämä melkein huomaamaton ”touhu” saa tunteet mukaan leikkiin ja kohta koko minä on sukeltanut sumuisen harmaan pilviverhon sisään ja on kadottanut sen, mikä oli todellista. Se saattaa todella kietoa sinut kuristavaan otteeseensa ja alat uskoa, että elämä on oikeasti niin synkkää ja murheellista, kuin se väittää; vailla mitään mahdollisuuksia ratkaista ongelmia. Tämähän ei tietenkään ole totta! Hassua on se, että me yleensä suostumme elämään näin! Niin tiedän, me suostumme, koska se vaikuttaa ihan normaalilta…mutta normaalia se on juuri niin kauan, kunnes alat saada pikkumielen itse teosta kiinni! Vasta sitten alat nähdä kuinka toivottomia pikku-mielen sinnikkäät yritykset korjata elämä on!! Ja tämä on vain yksi sen uskomattomista tavoita ELÄÄ omaa elämäänsä!

DSCN1930

Pysähtyminen itsensä äärelle on avain

Uskokaa tai älkää, mutta pelkästään pysähtymällä kuuntelemaan tätä ihmeellistä pikku kaveriamme päämme sisällä, elämä voi muuttua aivan kokonaan. Totta on, että sen onnistuminen ei ole aivan helppoa, ei sen vuoksi etteikö se olisi aivan yksinkertaista, vaan juuri sen vuoksi, että se on liian yksinkertaista pikku-mielelle! Ja pikku-mieli on todella taitava muuttumaan sinuksi itseksesi joka asiassa ja käänteessä! Se näet on johtoroolissa niin kauan, kunnes opit näkemään sen.  Ja jos se kerran saa johtaa, niin pysähtymisen hetkelläkin se yrittää keksiä, kuinka mielen tarkkaileminen tapahtuu eli se alkaa totuttuun tapaansa heti ratkaista ongelmaa ja pää on jälleen tulvillaan ajattelun katkeamatonta virtaa! Tulos on tietenkin se, että et pääsekään mielesi taakse, vaan se on huomaamattasi taas vanginnut sinut itsensä sisälle uudelleen. Tämän vuoksi pysähtymisen täytyy tapahtua tietyllä tavalla. Me ikään kuin alamme huijata pikku-mieltä, ensin itsekään sitä oikein ymmärtämättä. Tämä sitten on se, joka vaatii menetelmän eli meditaatioharjoituksen.

Meditaation haaste

Voi, muistan vieläkin niin kirkkaasti ensimmäiset omat yritykseni meditaation harjoittamiseen noin 14 vuotta sitten. Istuin alas lootusasentoon, asettelin kädet polvilleni peukalo ja etusormi yhteen liitettynä ja suljin silmäni ja aloitin laskemisen yhdestä kymmeneen. Mitäkö tapahtui? No, mieleni oli kuin kysymysmerkkiketju: mitä tässä pitäisi DSCN1916tehdä, mitä pitäisi tapahtua, mitä näiden numeroiden laskeminen tarkoittaa, miten ihminen muka voi olla ajattelematta…kysymysten tulva täytti mieleni ja sen lisäksi ajatukseni poukkoilivat muutenkin sinne ja tänne! No lopputuloksena muutaman minuutin jälkeen avasin silmäni ja olin valmis luovuttamaan, koska kaikki tuntui liian käsittämättömältä. Sekamelska mielessäni oli liian hämmentävä. Jos olisin tiennyt, että juuri tuo hämmennys oli ensimmäinen merkki oivaltamisesta, olisin voinut olla tyytyväinen. Sen sijaan pikku-mieleni oli aivan turhautunut! Onneksi en kuitenkaan antanut periksi, ja niinpä kokeilin erilaisia tapoja sitkeästi.

Etsivä löytää

Käytin aktiivista mielikuvaharjoitusta, jossa loin itselleni rauhaisan paikan mielikuvissani. Tämä tuntui jo miellyttävämmältä ja huomaamattani keskittyminen mielikuvaan, auttoi minut rauhallisempaan mielentilaan. Pääsin varkain kokemaan sisäisen kehoni, kun koin erään kerran yhtä äkkiä leijuvani ilmassa. Säikähdin niin, että avasin silmäni, koska luulin, että voisin kadota johonkin tuntemattomaan maailmaan.  En kuitenkaan tuolloin oivaltanut vielä, mistä tässä kaikessa oli oikeasti kysymys. Jatkoin harjoituksia, koska se oli niin kovin MIELENkiintoista.

DSCN1940

Meni varmasti ainakin puolivuotta aktiivista harjoittelua, ennen kuin aloin hahmottamaan ajattelevan mielen erillisenä tarkkailijasta. Tässä vaiheessa olin alkanut käyttää keskittymiseen sitkeää kysymystä: kuka minä olen? vastauksen saatuani, heitin sen pois ja kysyin mielessäni yhä uudelleen kuka minä olen, aina keskittyen siihen minään, joka oli jäänyt edellisen vastauksen jälkeen jäljelle. Minä tulin hitaasti tietoiseksi ajattelevasta mielestä ja huomasin, että kaikki mentaalinen toiminta ei lakkaakaan, kun ajattelun virran huomaa ja se pieneksi hetkeksi lakkaa virtaamasta. Silloin tapahtui se ihmeellinen asia, että huomasin siirtyneeni ajattelevan pikku-mielen taakse. Tosin vielä tuolloinkaan en tajunnut, että tarkkailijana oli kuin olikin se haaveellinen tavoite eli Korkeampi itse. Se oli yhä verhoutunut asuun, joka peitti sen. Näin valon, mutta liekkiä en oivaltanut.

DSCN1943

Pitkän matkan alku askeleet

Tämä oli merkkipaalu itsetuntemuksen polulla, sillä vasta tästä tiedostamisen pisteestä voi alkaa todellinen itsetuntemuksen matka! Ja kun se alkoi, sillä ei ole ollut rajaa. Olen aina löytänyt uuden tuntemattoman, johon sitkeästi keskittymällä ja tarkkailemalla on avautunut maailma, jota en aiemmin edes kyennyt kuvittelemaan. Lisäksi on tosiaan tarvittu aimo annos innokkuutta opiskella ja lukea ja pohtia! Mutta palkintona kaikesta uurastuksesta elämäni on tänä päivänä riemullinen seikkailu, joka on täynnä uusia ulottuvuuksia! Tässä on myös syy siihen, että kannustan jokaista ensin tulemaan tutuksi oman pikku-mielensä kanssa ja ystävystymään sen kanssa! Ystävystyä et voi, ennen kuin opit näkemään sen!  Älä anna pikku-mielen asettua esteeksi, vaan anna sen paljastaa itse itsensä! Kun sen haavoittuvaisuuden huomaa, sitä alkaa rakastaa ja rakkauden myötä se muuttuu hitaasti lopulta läpinäkyväksi! Siis kulje sinäkin vain rohkeasti kohti meditaation salaisuutta!

Lämmöllä Tarja

Pihlajalahti, 25. heinäkuuta 2014

palaa takaisin