Kuoleman mysteerin äärellä osa 1

Tänä syksynä kohtasin jälleen läheisesti kuoleman. Vaikka olen kohdannut kuolemaa useinkin sairaanhoitajantyössä, on omien läheisten menettäminen jotakin, mitä ei ilman omaa kokemusta voi ymmärtää.

Rakas sisareni ja ystäväni Telle nukkui pois 15.9.2015 kolmen vuoden taistelun jälkeen rintasyöpää vastaan.

WP_20150727_019 (2)

Ihmeellisesti elämä järjesti niin, että satuin olemaan Hämeenlinnassa ja sain olla läsnä saattamassa Telleä toiseen ulottuvuuteen. Ihmeellistä on myös se, että tasan 12 vuotta ja yksi päivää sitten 14.9.2003 saatoin vanhimman sisareni Inkun vain 48-vuotaiaana, saman sairauden uuvuttamana. Nämä kaksi saattohoitoa sekä veljeni ja äitini kuolemat vuosina 2007 ja 1988 ovat antaneet minulle mahdollisuuden käsitellä ja oppia hyväksymään kuolema, silloinkin kun se tuntuu tulevan kesken parhaimman iän.

Näiden rakkaiden ensimmäisen ja viimeisen poismenon välillä on ehtinyt kulua 27 vuotta. Minun on sanottava, että nuo vuodet ovat kypsyttäneet minut niin, ettei Tellen kuolema enää ollut musertava kokemus, vaan pystyn näkemään sen myös lohdullisena ja kauniina tapahtumana.

Äidin elämä ja kuolema

Äitini kuolema oli minulle hyvin ristiriitainen kokemus. Äitini oli sairastanut reumaa koko lapsuuteni ajan ja jo hyvin pienenä tyttönä olin äitini omaishoitaja yhdessä sisarusteni kanssa. Lukion jälkeen en voinut lähteä pois kotoa aloittamaan omaa elämääni, koska oli minun vuoroni jäädä hoitamaan äitiäni kotiin. Pääsin muuttamaan pois kotoa, kun Telle palasi kotiin ja vapautti minut vastuusta. Äitini kuoli 59-vuotiaana kaksi vuotta kotoalähtemiseni jälkeen. Hänen lukuisista sairauksistaan huolimatta kuolema yllätti meidät, sillä hän menehtyi äkillisesti verenmyrkytykseen.

Äidin kuolema oli suuri järkytys, vaikka se samalla oli myös helpotus, koska nyt ei enää tarvinnut miettiä, kuka hoitaisi äitiä seuraavaksi. Tuolloin 22-vuotiaana ikävä ja tuska äidin kärsimyksen täyttämän elämän epäoikeudenmukaisuudesta repi sisintäni. Lisäksi Kuva-009 (2)samalla koin syyllisyyttä siitä helpotuksentunteesta, että kuolema oli tuonut vapautuksen vastuusta, jota me lapset olimme kantaneet jo 16 vuotta.
Äitini näkeminen arkussaan lepäämässä herätti minut ensimmäisen kerran elämässäni miettimään kuoleman olemusta elämässämme. Tuo ruumis kylmänä arkussa ei näyttänyt olevan muuta kuin kuori. Rakas äitini ei ollut siinä enää. Hän oli jossakin muualla. Minulle tuli vahva tunne, että äiti oli lähtenyt ja vain fyysinen eloton ruumis oli jäänyt luoksemme. Tuon kokemuksen jälkeen olen uskonut elämään kuoleman jälkeen.

Muutaman vuoden kuluttua äitini kuolemasta sain unessa todentuntuisen kosketuksen äitiini. Hän esiintyi laadultaan erityisessä unessa, jossa hän istui hyvin elävännäköisenä parvekkeella. Ohi virtasi tai liiteli utuisia, vaaleita hahmoja, vain äiti oli kirkas ja todellinen. Äiti sanoi minulle: ”Tarja, minun on nyt niin hyvä olla täällä idässä.” Mitään muuta unessa ei tapahtunut. Aamulla ihmettelin unen elävyyttä, mutta en vielä tuolloin uskaltanut miettiä sen merkitystä enempää.

Elämä herättää pohtimaan kuolemaa

äitiKun oma henkinenheräämiseni tapahtui vuosina 1999-2000, aloin tutkia aktiivisesti kuolemaa lukemalla kaiken mahdollisen, mitä sain käsiini. Aloin vahvasti uskoa jälleensyntymän ideaan. Vain se selitti koko elämän ja kuoleman järjettömältä ja epäoikeudenmukaiselta näyttävän kiertokulun ihmisen näkökulmasta. Ei ole vain yksi elämä, vaan on monta, joiden aikana ihmisen pysyvä, syvinolemus sielu kehittyy kohti rakkauden täydellistä ilmentymistä eli uskonnollisesti sanoen kohti Jumalan kuvaa. Tuolloin oivalsin unen merkityksen, jossa äitini ilmoitti minulle kaiken olevan hyvin. Ja olen varma, että hän tai hänen sielunsa kävi sen kertomassa minulle tarkoituksella.

Vain kolme vuotta myöhemmin unennäkemisen jälkeen 2003, kävin Herttoniemen sairaalassa Helsingissä saattohoitamassa sisareni Inkun. Inkku sairastui vuonna 1999 ja taisteli sitkeästi rintasyöpää vastaan. Elokuussa 2003  Inkun kunto lopulta romahti ja hän joutui sairaalaan. Emme tuolloin vielä tienneet, mikä oli todellinen ennuste. Vain se oli tiedossa, että jäljellä olevaa elinaikaa ei ollutkaan enää vuosissa vaan kuukausissa.

Se, että olin paikalla, oli edesmenneen äitini ansiota. Hän kävi ilmoittamassa unessa minulle, että Inkun aika oli koittamassa. Istuimme yhdessä, jälleen hyvin elävässä unessa, etupihamme keinussa. Äiti sanoi minulle: ”Tarja, Kaisa-mummon mökki on huonossa kunnossa. Sinun on mentävä käymään siellä.” Aamulla herätessäni ihmettelin unen sanomaa, sillä olin varma äidin käyneen unessa luonani. Soitin Tellelle, joka oivalsi unet hienosti ja kerroin unesta. Myöhemmin Telle soitti minulle takaisin ja kertoi unen selityksen: Äidinäiti oli nimeltään Kaisa ja Inkku oli nimeltään Kaisa Irmeli, eli nimi viittasi Inkkuun. Mökki tai talo unessa tarkoittaa ”minää” tai asumusta, jossa minä asuu. Unen viesti oli: Tarja Inkku on huonossa kunnossa. Mene hänen luokseen. Heti kun ymmärsin unen, aloin järjestää mahdollisuutta lähteä Mikkelistä Helsinkiin Inkun luokse. Saavuin Inkun luokse keskiviikkona 10.9.2003 ja Inkku nukkui pois 14.9.2003 puolen päivän aikaan. Yhtään pidempään en olisi voinut jäädä Helsinkiin, sillä seuraavana päivänä minun oli oltava takaisin Mikkelissä.

Rakkaan saattaminen opettajana

Olin Inkun luona tauotta yötä päivää koko ajan, muutamaa lyhyttä poistumista lukuun ottamattaWP_20141028_033 (2). Hoidin, istuin vierellä ja lääkitsin. Koska olin ammatiltani sairaanhoitaja, henkilökunta antoi minun tehdä itse lähes kaiken, myös kipupumpun annostelun. Syöpä oli runnellut Inkun kunnon todella nopeasti huonoksi. Hän ei enää kyennyt kävelemään, ei syömään, eikä järjellisesti juuri kommunikoimaan. Sädehoidot päähän olivat vieneet häneltä myös näön.

Vielä elokuun lopulla, ennen kohtausta, jonka seurauksena Inkku joutui sairaalaan, hän oli ollut käymässä työpaikallaan, jonne aikoi palata syyskuun alussa. Inkun sairaus oli kestänyt jo viisi vaikeaa vuotta, mutta silti se, että hän teki nyt lopulta kuolemaa, oli hyvin vaikea kestää. Hänen elämänhalunsa oli loppuun asti niin valtava, eikä sitä vähentänyt keskenkasvuiseksi jäävät lapset.

Inkku taisteli loppuun asti ja viimeinen vuorokausi hänen vierellään musersi minut. En osannut enää muuta kuin tuskaisesti itkien  silittää laihaa kättä, kun Inkku sitkeästi otti koko ylävartalon kouristavia sisäänhengityksiä kerta toisensa jälkeen. Onneksi läheiset olivat ymmärtäneet, etten selviäisi urakasta aivan yksin. Parin viimeisen tunnin ajaksi kanssani tuli valvomaan Inkun paras ystävätär. Lopulta vuorokauden rajun taistelun jälkeen, sunnuntaina puolenpäivän aikoihin Inkku otti viimeisen henkäyksen. Sillä hetkellä riemuitsin. Sanoin ystävättären hämmästykseksi: ”Jess, nyt se lähti!” Ilo tuli siitä, että lopultakin tuo kärsimys päättyi.

DSCN0418 (2)Lähdin sairaalasta junalla Mikkeliin. Olin aivan shokissa, kuljin kuin unessa näkemättä tai kuulematta kunnolla ympäristöäni. Suru Inkun kuolemasta oli syvä ja vaikea. Syyllisyys siitä, että olin ehkä aiheuttanut liiallisella kipupumpun annostelulla hänen kuolemansa, vainosi minua pitkään. Näin unia, jossa hänen laihat kasvonsa suurine sokeine tuijottavine silmineen olivat lähelläni, sanomatta mitään. Tuolloin minusta tuntui, että olisin ollut valmis antamaan oman elämäni Inkun sijasta. Suru helpotti hyvin hitaasti, mutta ikävä lieveni ajan myötä. Suuren lohdun ja helpotuksen syyllisyyteen toi Inkun kohtaaminen meedioistunnossa, josta kerron lisää ensikuun kertomuksessa.

Siihen asti toivotan rohkeutta ja sisäistävaloa vuoden pimeimpään aikaan.

Lämmöllä Tarja,

Pihlajalahti, 23.lokakuuta 2015

palaa takaisin

Vastaa