Kuoleman mysteerin äärellä 2.

Suru ottaa aikaa

Surin sisareni Inkun kuolemaa kauan. Puolen vuoden ajan hän oli päivittäin ajatuksissani ja öisin unissani. Koin ikävää ja syyllisyyttä. Jouduin uudelleen läpikäymään elämän oikeudenmukaisuutta. Tunsin välillä vihaa elämää kohtaan siitä, että niin viaton ja äärimmäisen hyvä ihminen kuin Inkku, joutui kärsimään niin paljon. En pystynyt hyväksymään sitä, että edes hänen suurenmoinen elämänhalunsakaan ei voinut  pelastaa häntä elämälle. Surua vaikeutti myös kyvyttömyyden ja riittämättömyyden tunteet siitä, että en pystynyt olemaan tukena Inkun lapsille äidin menettämisessä. Aika ja tunteiden työstäminen helpottivat hiljalleen mentyksen tuomaa tuskaa, mutta vasta Inkun kohtaaminen meedioistunnossa vapautti minut tuskasta lopullisesti.

WP_20151009_001 (2)

Olin käynyt ensimmäisen kerran yleisömeediotilaisuudessa jo vuonna 2001. Tuolloin kuulin, kuinka moni yleisössä istuva sai läheiseltään viestin rajan takaa. Kaikki viestit olivat hyvin lohdullisia ja liikuttavia. Sain myös itse äidiltä vaikuttavan viestin meedion kautta. Jouduin hämmästymään tarkasta tiedosta, jota meedio välitti. Tilaisuudessa vakuutuin entisestään kuolemattomuudestamme. Suosittelen jokaiselle omaisensa menettäneille rohkeutta osallistua ennakkoluulottomasti hyvän meedion tilaisuuksiin. Vain omakohtainen kokemus tässäkin asiassa, voi vakuuttaa ihmisen.

Lohtu saapuu viestinä rajantakaa

Sitten kun mahdollisuus henkilökohtaiseen meedioistuntoon Inkun kuoleman jälkeen tuli, en empinyt Kuvat 2010-11 256 (2)yhtään varata aikaa meedio Irene Nadénille. Tuo istunto oli keväällä 2005. Irene kertoi heti istunnon alettua tuonpuoleisen tulijan ”vihjeet”, joiden avulla tunnistin hänet sisarekseni. Sitten Irene sanoi, että kyllä tämä sisar nyt aikoo ottaa yksin koko istunnon, eikä muilla halukkailla tulijoilla ole siihen sijaa. Niin Inkku kertoi minulle tunnin aikana paljon asioita meedio Irenen välityksellä. Hän kertoi, että ei ollut kärsinyt ollenkaan niin paljon kuolemanprosessin aikana kipua, kuin minusta oli näyttänyt. Suurimman osan ajasta hän oli ollut jo poissa riutuvasta kehostaan. Hän sanoi myös, että se, että olin silittänyt hänen kättään koko ajan, oli ollut merkityksellistä. Ja mikä tärkeintä, hän ilmaisi, että huudahdukseni: ”Jess, nyt se lähti!”, oli ollut erittäin suotuisa ja helpotti hänen siirtymistään uuteen ulottuvuuteen.

Tunnin istunnon aikana tuli paljon asiaa enkä suurinta osaa enää edes muista, mutta tärkeimmät ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni. Tunsin Inkun läsnäolon koko ajan vahvasti, olo oli samanlainen kuin hän olisi elävänä istunut viereesäni. Istunnon lopuksi tunsin kummallisen ilon energian tulevan kuplivana rintakehääni. Purskahdin nauruun samalla kun koin, että Inkku oli kanssani, kuin sisälläni. Irene katsoi ensin hämmentyneenä mikä minulle oikein tuli. Kun sitten kerroin, mitä tunsin rinnassani, hän sanoi: ”Ai nyt ymmärrän, sisko sanoo, että halusi vielä lopuksi näin halata sinua.” Tuo kokemus oli niin vaikuttava, että minulla ei sen jälkeen ole ollut mitään epäilystä olemassaolosta kuolemarajan takana. Inkun ”halaus” antoi minulle myös aavistuksen siitä, millaista olemassaolo on toisessa ulottuvuudessa. Tapaamisen jälkeen kaikki syyllisyys ja tuska Inkun kuoleman johdosta poistui. Enää jäi vain suunnaton ikävä rakasta isosiskoa, joka oli ollut minulle kuin äiti.

Kuva-001 (2)

Veljeni Jounin kuolema 2007 tammikuussa oli järkytys yhtäkkisyydessään, mutta uudenlainen ymmärrys kuolemasta auttoi selviämään siitä helpommin. Suru ei ollut niin valtava, koska luotin elämän jatkuvuuteen. Ikäväkään ei vaivannut niin paljon, sillä jo Jounin eläessä suhteemme oli ollut puhelinkeskustelujen varassa. Minun arkeeni hänen kuolemansa ei siten suoranaisesti vaikuttanut.

Ymmärrys kuoleman kiertokulusta syvenee

Jatkuva elämän opiskelu lukien, pohtien ja meditaatiossa itsetuntemustani syventäen, on muuttanut viimeisten vuosien aikana käsitystäni kuolemasta vielä paljon lisää. Sen jälkeen kun oivalsin jälleensyntymän aloin ihmetellä, että missä ne sielut sitten ovat.

kannot

Vähitellen ymmärsin, että ns.henkimaailma ei ole meistä kaukana, vaan se on koko ajan läsnä myös meissä. Hyvin yksinkertaistetusti voisimme sanoa, että henkimaailma on meidän kaikkien ihmisten henkisen ja psyykkisen rakenteen yhteinen osa. Fyysisessä kehossa ollessamme olemme rajoittuneet juuri kehon olemassaolon vuoksi. Voimme aistia ulottuvuuksia vain kehomme viiden aistin välityksellä. Voimme kohdata edesmenneet läheisemme helpommin unien aikana siksi, että unessa me emme ole sidotut aistinelimiin ja fyysisyyteen. Kun kehitymme henkisesti, meidän rajoittuneisuutemme viiteen aistiin vähenee ja kykenemme ylittämään niiden rajoitteet myös hereillä ollessamme. Tämän olen voinut todentaa itselleni meditaatioiden aikana ja sen harjoittamisen johdosta myös arkisessa kokemuksessa olemassaolostani ja itsestäni. Eli toisin sanoen kuolemassa me riisumme itsestämme jotakin pois, sen sijaan, että menettäisimme sen, mitä olemme. Meistä jää aina jäljelle oleellinen rikastettuna fyysisen ainutkertaisen persoonallisen elämän kokemuksilla.

Pitää kuitenkin muistaa, ettemme erehdy romantisoimaan persoonallisen minämme elämää jatkuvaksi. Mietipä hetki mitä samaa sinussa on siitä, mitä olit vaikkapa vastasyntyneenä vauvana? Jäljelle ei jää paljoa, kaikki kehosi solut ovat lähes täydellisesti uudistuneet useaan kertaan, muistoja sinulla ei ole palautettavaksi. Loppujen lopuksi sinulle jää vain elämän ja muiden ihmisten todistama tieto siitä, että olet ollut joskus juuri se vauva. Lisäksi sinulla on jatkuva tämän hetken kokemus siitä, että olet yhä olemassa. Et voi tavoittaa mitään hetkeä, jolloin et olisi ollut olemassa. Vai lakkaatko olemasta olemassa syvän tiedottoman unen aikana? Niin, et lakkaa, vaan heräät jälleen ja sen vuoksi tiedät, että olit olemassa myös unesi aikana.

Kun tunnustelet tässä hetkessä olemassaoloasi, voit helposti löytää itsestäsi olennon, jolla ei ole ikää. Hieman syvemmin tutkittuasi voit huomata myös, ettei sillä itsellä ole edes muotoa tai mitään muutakaan määritelmää. Siis jälleensyntymä on todellisuudessa uudistumisen prosessi, mikä on käynnissä kaiken aikaa. Kuolemassa me vain vaihdumme uuteen kehoon ja persoonallisuuteen. Se mikä jatkaa matkaa olet sinä, joka ei ole koskaan kuollut eikä syntynyt, tietoisuuden sirpale kulkemassa ajasta ikuisuuteen ja takaisin taas aikaan muuttuen jatkuvasti hetkestä hetkeen uudeksi.

Uusi ymmärrys nostaa esiin uuden kysymyksen

WP_20140916_013 (2)

Tämän ymmärrettyäni olin vähitellen valmis luopumaan takertumisesta persoonalliseen minääni Tarjaan. Seuraavaksi jouduin kysymyksen äärelle, joka koski ykseyttä. Jos olemme olentoina yksilöllisiä, joilla jokaisella on ainutlaatuinen oma kokemus olemassaolosta, niin kuinka me sitten voimme olla samalla ykseys.

Asia alkoi valjeta minulle vähitellen, kun ymmärsin suhteellisen ja absoluuttisen todellisuuden välisen eron. Kokemuksemme olemassaolosta on erillinen, mutta kun vähänkin tutkimme elämää, voimme huomata, että koko olemassaolo on herkkä moninaisten riippuvuussuhteiden verkosto. Koko luomakunta on täydellisesti riippuvainen toinen toisestaan ollakseen olemassa. Ei tarvitse kuin tutkia luonnon ekosysteemiä, huomatakseen tämän todeksi. Tämä sama pätee ihmisen olemassaoloon. kts. KK-kertomus Maailmankaikkeus meissä itsessämme

Tästä näkökulmasta katsottuna me tavallaan kuolemme aina yhdessä, koska suhteemme toisiimme tekee meistä olevaisia. Osa meistä kaikista kuolee, kun läheisemme kuolee ja maailma ei enää ole sama sen jälkeen. Olemme kuin suuri verkosto, joka hitaasti siirtyy olemassaolon tasolta toiselle, kuin ketjussa. Olemme suhteidemme kautta yhteen sidotut. Vuosisadan kuluttua, koko meidän nykyinen ”verkostomme” on siirtynyt ja tilalle on työntynyt uudenlainen maailma uusien yksilöiden myötä. Maailman aikakaudet muuttuvat, sukupolvesta toiseen tapahtuva kehitys jatkuu jatkumistaan. Siinä välissä me olemme omalla pienellä persoonallisella elämällämme muovanneet koko olemassaolon ihmettä. Millaiseen olemassaolon tilaan siirrymme kuoltuamme, sitä voimme vain kuvitella, mutta edellä menijät vetävät jäljelle jääneitä perässään ja jälleen putkahdamme yksi kerrallaan uutena maalliseen olemassaoloon synnyttyämme uudeksi ihmiseksi. Tämä ketju on katkeamaton.

kk marraskuu

Matkamme jatkuu, kunnes koko ihmiskunta on saavuttanut tietoisuudentason, jossa vallitsee rauha, rakkaus ja täydellinen harmonia. Mitä sitten? Sitä pieni ihmisen käsityskykyni ei voi vielä ymmärtää, mutta jo oivaltamani antaa riittävän selityksen olemassaolon mysteeriin, johon sopii sekä elämä että kuolema osana ikuista muutosta ja kehitystä kohti suurempaa olemassaolon ihmettä. Tästä näkökulmasta katsoen, elämä on kaunis ja kaikesta väliaikaisuudesta johtuvassa koskettavuudessaan ja riipaisevaisuudessaan niin merkityksellinen ja lohduttava!

Jäähyväisten aika

Meitä oli neljä naista yhdessä saattamassa sisartani viimeiselle matkalleen Tellenä: tytär, ystävätär, siskontytär ja sisko. Minä valvoin viimeisen yön, koska tytär ja ystävätär olivat valvoneet jo lähes 48 tuntia. Istuessani viimeisen yön rakkaan sisareni vuoteen vierellä kädestä kiinni pitäen, olin levollinen. Hengitys oli jo vaikeaa, koska syöpä oli levinnyt keuhkoihin. Onneksi vahva Morfiini kipulääke auttoi Telleä olemaan levollinen. Yhden kerran yön aikana Telle tuli levottomaksi ja yritti huutaa vaimealla äänellä apua. Herätin kaikki muut. Emme saaneet selvää, mitä Telle halusi ja kutsuimme hoitajan, joka päätti antaa lisää lääkettä. Telle rauhottui jälleen ja muut jatkoivat uniaan.

Minäkin torkuin jo aamutuntien uuvuttamana, kunnes havahduin Tellen muuttuneeseen hengitysrytmiin kahtakymmentäviittä vailla seitsemän. Herätin myös muut, sillä ymmärsin, että aika oli tullut. Yhdessä kaikki neljä katsoimme ja pidimme Telleä kädestä, kun hän vihdoin 6.45 otti viimeisen henkäisyn. Itkimme yhdessä hetken toisiamme lohduttaen, mutta kukaan meistä paikalla olleista ei vajonnut suureen järkytykseen, ei edes nuori rohkea tytär, joka oli tukenut äitiään koko sairauden ajan. Uskon tämä johtuvan siitä yhteisestä tunteestamme elämän jatkuvuudesta ja merkityksellisyydestä juuri sellaisena, kuin se on.

DSCN0468 (2)

Vaikka on hyvin surullista menettää läheinen ihminen, Tellen kuolema on ollut minulle rohkaiseva kokemus. En tunne sellaista tuskaa ja surua kuin koin Inkun kuoleman jälkeen, koska ymmärrän syvästi, että vaikka Tellen tämänkertainen elämä päättyi, ei hänen todellinen olemassaolonsa päättynyt. Hän oli omien sanojensa mukaan elänyt hyvän elämän. Hän olisi halunnut elää vielä, mutta hänen aikansa oli lähteä ja muuttaa toiseen ulottuvuuteen. Sitä en voi muuttaa, eikä minun näin ollen kannata taistella sitä vastaan. Voin lämmöllä muistella yhteisiä hetkiämme ja turvallisella mielellä odottaa omaa aikaani lähteä, jolloin jälleen kohtaan uudelleen kaikki edesmenneet rakkaani. Sitä milloin se tapahtuu, minun ei tarvitse pohtia, sillä aika tulee olemaan oikea. Tärkeämpää on jatkaa elämää kiitollisin mielin tässä ja nyt ja jatkaa pitkää yhteistä matkaamme kohti rakkauden puhdasta päämäärää.

Pihlajalahdessa 25.11.2015

Rakkaan siskon, Tellen muistoa voimana sydämessä kantaen

lämmöllä Tarja

paluu takaisin

Vastaa