Minän kolme kerrosta

Ajattelin kirjoittaa uuden kuukaudenkertomuksen helmikuulle, mutta yllättäen löysinkin toissa syksynä kirjoittamani tekstin, jonka olin jostakin syystä jättänyt pöytälaatikkoon. Minusta tuntuu siltä, että tämän kirjoitelman on aika ryömiä päivänvaloon. Toivon, että te rakkaat lukijat löydätte jotakin tuttua, oivallatte itsessänne jotakin uutta kirjoitukseni pohjalta. Minä voin kiitollisena ja yhä vakuuttuneempana todeta kaiken kirjoittamani olevan täydellisen totta itsessäni ja elämässäni.

 

koivusyksy

 

Tässä minä olen itseni äärellä jälleen. Kehoni on täynnä lannistunutta, tukkeutunutta tunnetta ja mieleni solmussa itsensä kanssa. Kuinka kiitollinen olenkaan näinä hetkinä Sinusta läsnäolo, jossa tunnen kaikesta haasteista huolimatta lepääväni. Sinä tuntematon; hiljainen, armollinen ja ääretön ikuisuus, Sinussa lepään ja Sinusta ammennan voimani! En yhtään ihmettele, että Sinua myös Jumalaksi kutsutaan, minulle Sinä olet Mestari Elämä, minun elämäni ja koko maailmankaikkeuden elämä ja yhteyteni Sinuun on turvallisuuden syli, jossa rohkenen kohdata persoonallisen minäni sekä yksilöllisen olemassaoloni väliset taistelut.

Elämän haasteet, valtatie itsetuntemukseen

Olen iloinen siitä, että olen elämäni matkalla tullut tähän pisteeseen, jossa en erehdy enää kovin usein sysäämään haasteita itseni ulkopuolelle. Näen selvästi taistelutantereen olevan itseni ja Itseni välillä. Tekeekö tämä elämästäni helpompaa? Kyllä, ulkoinen elämäni on näin totisesti paljon helpompaa, vaikka sysäykset taisteluuni saankin juuri kontaktista elämäni ihmisiin ja tapahtumiin. Olen hitaasti, sitkeän harjoituksen myötä oppinut näkemään koko ulkoisen maailman opettajanani. Kun elämä näyttäytyy haasteellisena, tiedän aina, että minulla on mahdollisuus oppia itsestäni jotakin uutta. Tämä samainen näkemys sallii minun ymmärtää, että tilanteet ja ihmiset ovat mitä ovat, eikä minulla ole mitään syytä lähteä taisteluun heitä vastaan. En yritä muuttaa ulkoista maailmaa ja muita ihmisiä, vaan alan etsiä vastauksia itsestäni.

Tarot

Ja juuri tämän vuoksi sisäinen elämä ei näyttäydy aina helppona! Se on kaikkea muuta kuin helppoa ja se tuntuu myös tuskalliselta! Ja ilman Mestaria hukkuisin toivottomaan sekasotkuun ja todennäköisesti syytäisin kaiken ulkopuoliseen maailmaan. Mutta Sinun ansiostasi Mestari koen kaikkien kokemusteni taustalla syvän pohjavireen, jota en voi sanoiksi pukea. Jos minun sitä joksikin pitää kutsua, kutsun sitä onnellisuudeksi.

Olemassaoloni kolme tasoa

Itsetutkiskelun myötä, olen alkanut tunnistaa itsessäni selkeästi kolme olemassaoloni tasoa. Alin taso on tämä persoonallinen, tunteineen ja ajatuksineen, jotka yhdistyvät kehoni kautta osaksi näkyväistä ja osittain näkymätöntä maailmaa. Tämä on arkiminäni, jonka muut tuntevat henkilönä Tarja ja jonka minä tunnistan muodokseni; ainokaiseksi aarteeksi, jolla voin tulla näkyväksi tässä maailmassa. Toisessa ääripäässä ylimpänä on Mestari, Olemassaolo, Kaikki mitä on – siis se, mistä koko olemassaoloni pulppuaa salaperäisesti ja jota en voi tuntea ja jonne mitkään sanat eivät yllä. Tässä välissä on tarkkailija; tietoisuus minästä, joka ammentaa elämänvoimansa Mestarista vai pitäisikö sanoa: johon Mestari puhaltaa elämän ja joka ilmentää itsensä Tarjan elämänä.

valoisa puu    varjoisa puu

Persoonallisella minällä on siis oma elämänsä, erillinen elämänsä, joka tekee siitä erillisen kaikista muista ja kaikesta muusta. Tämä erillisyyden kokemus on meidän ihmisten tavallinen kokemus elämästä, eikä sitä pysty asettamaan kyseenalaiseksi, ennen kuin sisällä oleva tarkkailija on herännyt. Erillisyyden kokemus on kuitenkin suuri harha, mikä aiheuttaa suurimmassa määrin kärsimyksemme elämässämme.

Tarkkailijalla ei ole omaa elämää, vaan hän on osa Mestarin elämää ja hänen pyrkimyksensä on oppia palvelemaan Mestari Elämää. Palvellakseen hänen täytyy kuitenkin saada persoonallinen minäni, ainoa aarteeni elämässä ymmärtämään, että se on olemassa sitä varten, että Mestari voisi tulla näkyväksi.

Sisäisen taistelun ainoa tehtävä on herättää meidät unesta

Mistä sitten syntyy taistelu? No taistelun synnyttää tarkkailijan ja persoonallisen minän välinen ylittämätön raja. Jos tietoisuuteni on siirtynyt tarkkailevaan muodottomaan minääni kokonaan hiljaisuudessa, syvä rauha ja ilo valaisevat olemamassaolon kokemustani. Jos taas tietoisuuteni liukuu osaksi persoonallista minääni (ja tämä tapahtuu väistämättä aina kun olen tietoinen itsestäni minänä, Tarjana), alkaa vaikea tasapainoilu tietoisena olemisen ja tiedostamattomana olemisen välillä. Toisin sanoen samastuminen tunteisiin ja ajatuksiin synnyttää tiedostamattomuuden verhon.

verho

Aika usein tarkkailija ja Tarja ovat läsnä yhdessä sopusointuisesti ja silloin vallitsee elämänilo. Tarjana oleminen ei siis aina aiheuta sisäistä kriisiä, vaan tarkkailija voi rauhassa seurata ”ilmennystään” ja kokemus olemassaolosta on enemmän tai vähemmän iloa ja rauhaa.

Toisinaan käy niin, että minuuden kokemus Tarjana ikään kuin nielaisee tarkkailijan kokonaan ja kaikki toimintoni ja reaktioni ovat lähtöisin persoonallisesta itsestäni. Ja silloin kokemukseksi ja näkyväksi tulee rajoittunut ja itsekeskeinen ihminen. Jälki on tietenkin elämään heti myös sen näköistä!! Eli kuten nyt… (Itse asiassa jo muutama päivä on kulunut siitä, kun aloitin kirjoittamaan tätä tekstiä ja ilo ja rauha ovat palanneet. Sen lisäksi kokemus on tuonut tuliaisinaan taas lisää ymmärryksen valoa!)

Jos siis joku persoonallinen osani; tunteet, pikkumieli tai keho on pahasti epätasapainossa, sisäinen rauhani häiriintyy. Eikä pelkästään häiriinny, vaan suorastaan peittyy mustaan läpitunkemattomaan pilveen, jolloin yhteys tarkkailijaan lähestulkoon katkeaa. Jakaudun ikään kuin täydellisesti kahtia, jolloin persoona on vallassa ja tarkkailija voi vain avuttomana levitellä näkymättömiä käsiään. Tässä tilanteessa ainoa mahdollisuus on levätä Mestarin käsillä ja odottaa persoonallisen myrskyn laantumista. Onneksi olen oppinut tämän odottamisen taidon. Kysymyshän on puhtaasti hyväksyvästä läsnäolontaidosta.

vesi ja pilvet

Tarkkailija pystyy kyllä aina lopulta nousemaan pintaan ja hyväksyvästi pitämään häiriintynyttä osaa tietoisuuden keskipisteessä. Tämä onkin kaikki mitä tarvitaan, sillä tällöin väistämättä Mestarin rauha ja ilo kumpuavat valaisemaan myös persoonallista minääni. Mestarin antama valo auttaa näkemään millainen tunne, asenne tai käsitys on ottanut persoonallisen minäni vangikseen. Tästä syntyy tietoisuus, joka auttaa minua ymmärtämään ja päästämään irti. Yksi palanen ristiriitaiseen ja rikkinäiseen persoonallisuuteen asettuu kohdalleen ja eheytyminen jatkuu. Yhteys itsen ja Itsen välille palautuu. Kokemuksena tämä tuntuu siltä, että elämä on jälleen ihanaa.

Tämä on sitä itsetuntemuksen työtä, jota olen tehnyt jo 15 vuotta ja tulen tekemään sitä elämäni loppuun asti, jollei kehoani kohtaa jokin sairaus, joka voisi tämän prosessoimisen estää. Tässä prosessissa vapautuu tilaa tai energiaa, joka sallii minun olla sitä mitä OLEN ja ilmentyä maailmassa. Todellisuudessahan persoona vain asettuu sille kuuluvalle paikalleen kuolemalla erillisyydelle.

tinttiToivon,että jokainen teistä on kyllin sitkeä ja jatkaa itsetuntemuksen matkaansa kaikista mahdollisista esteistä huolimatta, sillä oman matkani kannustamana, uskallan luvata, että jokainen tulee lopulta löytämään rauhan, ilon ja ymmärryksen,joka valaisee kauniisti koko olemassolomme ihmeen.

Lämmöllä Tarja

Pihlajalahti, 28. tammikuuta 2016

paluu takaisin

Vastaa