Sirpaleita todellisuudesta

Tänään sukelsin syvälle elämän mysteeriin! Jälleen kerran tein tuon matkan kävellessäni tuttua kävelyreittiäni hiljaisessa maalaismaisemassa. Tämä usein tekemäni lenkki 2,5km yhteen suuntaan ja samaa tietä takaisin, on aina erilainen. Tänään luonnon sanoinkuvaamaton kauneus johdatti minut kysymysten äärelle, jotka mykistivät mieleni.

isoaurinko

Pakkaspäivän kirkas aurinko oli hiljaa painumassa jo metsän rajaan. Se loisti ja välkehti puiden oksistossa ja sai minut huokailemaan ihastuksesta. Valo ja värit leikittelivät upeasti kaikessa mihin katseeni laskin. Tämä säihkyvä esitys sai minut miettimään aurinkoa, tuota silmää, joka on valvonut maapalloa kauemmin kuin kykenen ajattelemaan. Se loistaa ja antaa maailmassa elämälle mahdollisuuden ottaa nuo lukemattomat muotonsa, jotka me koemme todellisuudeksi.

Vuoropuhelua koivun kanssa

Niin, tuo mystinen käsite todellisuus. Sen älyäni pakenevan luonteen olen saanut havaita jo lukemattomat kerrat. Aina uudelleen ja uudesta näkökulmasta se panee minut pohtimaan ”Kuka minä olen?” Pysähdyn katselemaan auringon kultaamaa koivunrunkoa. Katson ja samalla ajattelen, kuinka aistini loihtivat tuon kokemuksen puusta ja mieleni nimeää sen tutuksi koivuksi.

Siis itse asiassa tuo koivu on havaintojeni luomaa. Mietin millainen mahtaa olla tuo koivu, jos sitä ei havaita? Olenko minä olemassa tuolle koivulle? Entä jos me molemmat olisimme ilman ainoatakaan aistivaa aistia, olisimmeko silloin olemassa ja millaisina sitten olisimme? Jostakin mieleni loihtii esiin kuvan väreilevästä energiasta, jostakin mikä on ja ei ole yhtä aikaa ja sitten vielä sen, että kaikki, kaikki, ihan kaikki on tuota samaa energiaa! Niin minä kuin puukin on osa tästä värähtelevästä kaikkeudesta. Näinhän fysiikka on jo kaiken todellisuudessa todennut olevankin! Silti minä osana tätä suurta ykseyttä osaan kysyä ”Kuka minä olen?” Puu ei tietääkseni tuota kysymystä kysy. Lähden jatkamaan matkaa mykistyneen mieleni kanssa.

Koivu

Saavun yksinäisyyden portille

Mieleeni alkaa nousta jostakin sydämeni sopukasta syvä kiitollisuus! Kuinka ihmeellistä on olla ihmisenä tässä talvisessa auringon ja huurteen koristamassa maisemassa. Tämä minäksi kutsumani kokonaisuus loihtii esiin aistiensa välityksellä Jumalaisen maailman, josta minä itse kuitenkin olen erottamaton osa. Ajattelen tätä ihmettä; meillä kaikilla on oma maailmakaikkeutemme ja se levittäytyy juuri niin pitkälle kuin meidän rajallinen tietoisuutemme sallii sen levittäytyä. Rajana vastaan tulee tuo itsepintainen halu tai kokemus itsellisestä olemassaolosta, minästä. Niin kauan kuin minä olen, ei kaikkeus voi tajunnassani ilmentyä. Ja kuitenkin, kun hipaisen älylläni ykseyden mykistävää ihmettä, olen valmis antamaan periksi ja jossakin tajunnassani kuolemaan erillisyydelle.

Aurinko

Tuo ajatus maailmakaikkeuden ilmentymisestä minulle ainutlaatuisena kokemuksena, saattaa minut yksinäisyyden portille. Me kaikki olemme niin yksin tässä omassa, itse itsellemme luomassa maailmassa. Jos sinä nyt kulkisit rinnallani, niin silti me emme olisi samassa maailmassa. Sinun kokemuksesi, aistisi, muistosi ja ajatuksesi sekä tunteesi loisivat tästä samasta maisemasta ja hetkestä oman kaikille muille saavuttamattoman maailman. Kävelisimme yhdessä ja vain aavistukset ja kokemuksemme samankaltaisuus yhdistäisivät meidät toisiimme. Niin juuri, tuo samankaltaisuus yhdistää ja se pelastaa meidät kokemaan yhdessä maailmaa. Mutta erilaisuus taas erottaa meidät, ja saa meidät putoamaan yksinäiseen erillisyyden maailmaan. Ei tarvita kuin tunteiden ristiriita, ja etäisyys toiseen kasvaa ylitsepääsemättömäksi kuiluksi.

Erillisyyden harha raottaa verhoaan

Pohdintojeni myötä hämmästyn yhä enemmän. Jotenkin näen tämän kautta ihmisen kärsimyksen juurille. Erillisyyden harha raottaa verhoaan ja se koskettaa minua syvästi. Me olemme joka hetki osana ykseyttä, muuta ei ole, mutta olemassaolomme kokemus ihmisenä on kietoutunut erillisyyden harhaan. Vain tietoinen minä voi paljastaa tämän harhan, mutta samalla paljastaminen vaatii meitä luopumaan MINÄSTÄ! Meidän kallein aarteemme ”minä”, on kyettävä uhraamaan ykseydelle! Samalla kun tuon viimeisen antautumisen teemme, sulaudumme Jumalan mereen!

Katoammeko sitten? Ei, emme katoa, mikään ei muutu, vain erillisyyden harha poistuu. Kun katsomme toisiamme silmiin, tiedämme katsovamme suoraan Jumalaa silmiin. Jos tämä olisi totta sinulle ja minulle, totta jokaiselle ihmiselle maailmassa, totta jokaiselle olennolle maailmakaikkeudessa, voisiko kukaan enää nostaa sormeakaan toistansa vastaan? Mutta me tiedämme molemmat sinä ja minä, että tämä ei ole vielä totta, sillä yhä me kiirehdimme eteenpäin erillisissä maailmoissamme. Emme syystäkään luota  Luojaan toisissamme, vaan ahkerasti rakennamme vielä, toistaiseksi, ehjää minuutta. Se meidän jokaisen on välttämättä tehtävä, jotta jonakin kauniina päivänä olemme valmiit antautumaan Luojalle ja kykeneväisiä elämään ykseydessä! Tätä minä kutsun kasvuksi, tulemiseksi siksi, mitä jo olemme.

Sininen maisema

Paluu matkalla aurinko on painunut mailleen ja alkaa hämärtää. Kävelyretkeni on muuttanut minua. Tunnen yhä syvenevää kiitollisuutta ja halua antautua kaikkeudelle! Miten valtava onkaan maailmankaikkeuden rakkaus, jossa saamme hitaasti omaan tahtiimme kypsyä ihmisinä kohti Jumalallisuutemme oivaltamista! Voisinko mitään muuta, kuin kiittää ja luvata edes yrittää muistaa, että Jumalan katse on kaikkien silmissä!

Lämmöllä Tarja

Pihlajalahti, 20. tammikuuta 2015

palaa takaisin

Vastaa