Tunteiden ristiaallokot

Tunteiden maailma on hämmästyttävä ja hämmentävä. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi sitä, miten riippuvainen meidän onnellisuutemme kokemus on tunteistamme? Entä onko koskaan juolahtanut mieleesi, että onnellisuus voisi olla jotakin muuta kuin tunnetta? Tämä on yksi niistä asioista, joita olen tutkinut, pohtinut ja tarkkaillut itsessäni intensiivisesti kaikki nämä itsetutkiskeluni vuodet. Tämä työ on tuottanut hedelmää ja koko nykyisen onnellisuuteni kokemus väistämättä lepää kyvyssäni olla läsnä tunteilleni.

Sinuksi tunteiden kanssa

Jos haluaa olla sinut itsensä ja elämänsä kanssa, ihmisen on opittava ymmärtämään ja tunnistamaan tunteensa sekä olemaan läsnä omille tunteillensa. Me ihmiset pidämme tunteita helposti itsestäänselvyyksinä. Ne tulevat ikään kuin ihmisenä olemisen kaupanpäällisenä. Kun olet ihminen, niin sinulla on tunteita ja piste. Mutta jos koskaan haluat olla onnellinen, sinun on totisesti pysähdyttävä tunteiden äärelle. Ei pelkästään omien tunteidesi äärelle, vaan yleisesti pohtimaan tunteiden merkitystä ja olemusta elämässä.

Tuskin muistan, kuinka itse aikoinaan havahduin tunteisiini. Luullakseni siihen johdatti minut sekä lukemani kirjallisuus että psykologinen elämänkaarivyöhyketerapia. Muistan kuitenkin sen, että jossakin vaiheessa ymmärsin, että kaikki tunteet olivat minun omiani. Voisin itse vaikuttaa paljonkin siihen, miten suhtautuisin tunteisiini.  Rupesin hitaasti ottamaan vastuuta omaista tunteistani. Muistan myös kuinka vaikeaa tuo vastuun ottaminen alkuun oli.  Tieto siitä, että kukaan ei oikeasti aiheuta tunteitani, vaan että ne nousevat minusta itsestäni, oli välillä todella vaikeaa niellä. Oli äärettömän vaikeaa kääntää katse itseensä, jos joku oli ilmiselvästi toiminut väärin minua kohtaan. Kerta kerran jälkeen sain kuitenkin aina lopulta todeta, että rauha saapui minuun vasta sitten, kun olin itse oivaltanut omien tunteideni merkityksen ja tarkoituksen kussakin tilanteessa. Jokainen käymäni prosessi auttoi minua ymmärtämään itseäni ihmisenä paremmin. Tunteiden käsittely on helpottunut hitaasti vuosi vuodelta. Nykyään en enää huku tunteisiin. Olen oppinut kellumaan kovassakin myrksyssä ja odottamaan tunteiden tuulien tyyntymistä.

Tunteet ovat juuri se puoleni, jonka avulla opin olemaan läsnä itselleni. Tosin silloin aikoinaan en itse vielä oivaltanut, että kysymys oli juuri läsnäolosta.  Kirjoittaminen auttoi minua monta kertaa vaikeissa tilanteissa kääntymään itseeni päin.

Seuraavassa on kirjoitus vuodelta 2010, jolloin kävin vaikeaa sisäistä kamppailua nykyisen parisuhteeni alkuvuosina.  Tämä teksti on aito ja itselleni aikoinaan kirjoitettu. Haluan jakaa sen kanssasi. Ehkä siinä on jotakin, mikä voisi auttaa sinua ymmärtämään itseäsi paremmin.

Rakkauden rannalla

Ja niin minä jälleen olen huuhtoutunut rantaan itseni äärelle, rimpuiltuani loputtoman kauan verkossa, jota kutsuin rakkaudeksi. Suloiset sanat huuliltani ovat vaihtuneet jälleen teräviksi piikeiksi, jotka yrittävät pistää toista saadakseen hänet tunnustamaan virheensä. Hyljätyksi tulleen, hyväksikäytetyn ja väärinkohdellun pienen minäni tunteet nousevat hyökyaallon tavoin puolustamaan oikeuksiaan olla rakastettu ja hyvä. Kaiken karmivan kamppailun lopussa huomaan rikkirevittynä makaavani jälleen Itseni totisten silmien alla. Sisäinen minä katsoo minua ja huutaa minulle silmiensä sanattomalla kielellä: ”Lopeta rakkaani tuo riuhtominen. Hajotat koko hyvän perustan, jonka jo olimme rakentaneet. Heitä tuo sanojen moukari kädestäsi ja suostu tulemaan jälleen minun syliini. Kumppanisi syli jonne olet nyt kiivennyt, on yhtä täynnä tuskaa, epävarmuutta, itsesyytöksiä ja arvottomuutta kuin oman pienen minäsi syli.”

Vastaukset nousevat sisältä

Tuossa on vastaus tuskaani. Vapisten minä yritän irrottautua mieleni karusellista, joka takoo sanoja tulisessa pätsissä, löytääkseen juuri oikeat lauseet puolustaakseen oikeuksiaan toista vastaan.  Hiljalleen irrottaudun ja suostun kuuntelemaan sisältäni tulevia kuiskauksia.

Kuka voi arvostaa sinut ehyeksi?

Kuka voi rakastaa sinua niin paljon, että asettaa oikeat rajat sille, mitä kestät?

Kuka voi hyväksyä sinut niin, ettei kenenkään maailmassa enää tarvitse hyväksyä sinua?

Kuka voi tietää mitä jaksat?

Kuka voi ymmärtää mitä eniten tarvitset ja haluat?

Ja kuka voi tuon kaiken sinulle antaa?

Vastaus kirkuu punaisena ja vahvana sielustani: MINÄ! MINÄ! VAIN MINÄ!!!

Valun tyhjiin, huuhtoudun hiekkana mereen. Missä minä matkallani kadotin itseni? Milloin aloin salakavalasti lastata odotuksiani ja omaa tyhjyyttäni toisen syliin ja sydämeen? Miksi sokeus yllättää jo silmänsä avanneenkin? Voi miten monta kysymystä vailla vastausta. Mutta vastaukset ovat olemassa, ne on vain löydettävä.

Minuuteni perusta löytyy

Varovasti uskallan tunnustella jalkojani, joilla todella seison. Jos juuri tällä hetkellä minulta pyyhkäistäisiin kaikki elämästäni pois, mitä minulle jäisi jäljelle? Mitä jäisi? Murentuisinko lopullisesti, kaatuisinko kasvoilleni maahan, jaksamatta enää koskaan nousta ylös elämään. Ja heti minä tiedän, mitä minulle jäisi.

Minulle jäisi USKO ELÄMÄÄN ja sen mestarilliseen vääjäämättömään oikeudenmukaisuuteen. Se minulle jäisi ja se minulla juuri nytkin on. Se on minun jalkani, joilla minä elämässäni seison. Sen ympärille voin alkaa rakentaa uudelleen minuuttani, sitä jonka on määrä toteuttaa itsensä ja sielunsa suunnitelma.

Vahvana, itsevarmana ja uljaana tuo minuus jo kerran seisoi uskaltaen lähteä liikkeelle itsensä toteuttamisen tiellä. Silloin tuoreena, uutena sillä ei ollut pelkoja ja matka taittui helpommin. Mutta nyt, jo monta kertaa polvilleen kaatuneena, monien koettelemusten ryvettämänä, se on menettänyt vahvuuttaan ja varmuuttaan, unohtaen juurensa kokonaan. Se on hukannut itsensä kohtaamiinsa vaikeuksiin ja samaistanut työkalunsa; ajatuksensa ja tunteensa omaksi itsekseen ja hukkunut niihin.

Hautautuneena tuon kaiken sakean mielenmassan alle, siitä ei ole jäänyt näkyviin mitään, mistä sen voisi tunnistaa tuoksi uljaaksi perustaksi, jolla elämäni seisoo. Kuitenkaan tuo minuuden perusta, kun se on kerran rakennettu, ei voi hajota. Päättäväisesti sen yltä on ravisteltava tuhkaksi palanut kärsimys pois ja sitten vasta, kokemuksen jälkeen minuus perustallaan nousee uudelleen esiin entistä uljaampana, kokeneempana ja nöyrempänä.  Ja niin minä olen taas lähempänä rakkauden täydellisyyttä, vain hitusen lähempänä, mutta kuitenkin lähempänä kuin koskaan ennen. Tähän Itseni syliin minä jään makaamaan paljaana ja haavoittuvana. Sallin taas elämän aaltojen huuhdella minua lohduttavasti ja turvallisesti ja odotan kunnes jalkani kantavat jälleen.

Kuinka minun sitten kävi?

Kyllä, jalkani alkoivat kantaa taas. Tämä prosessi ei ollut nopea, vaan kesti kolme vuotta. Tuona aikana kävin useita kertoja samantapaisen kamppailun itseni kanssa ja lopulta olen selvinnyt mielestäni voittajana. Olen oppinut hyväksymään puolisoni sellaisena kuin hän on, olen myös oppinut olemaan itse suhteessani sellainen kuin olen. Tänä päivänä olemme onnellisia yhdessä ja ymmärrämme molemmat kuinka herkkää ja vaativaa on pitää suhde tasapainossa ja kantaa vastuu omista tunteistaan itse.

 Lämmöllä Tarja

Pihlajalahti, 28. syyskuuta 2014

palaa takaisin

Vastaa