Kävelyretki lepattavan mielen taakse

Herään unesta aamuun vastahakoisesti. Ummistan silmäni uudelleen ja painaudun tiukemmin peittoni reunan suojaan. Mieleni hyrisee tyytyväisyydestä. Kannatti jäädä paikoilleen, sillä unien muistot alkavat palautua mieleen ja niiden kuvat saavat mieleni nauramaan sisäisesti. Niin mukavia, hauskoja ja huumorintajuisia tarinoita on mieleni viisaus minulle yöllä näyttänyt.

 Mielen lentoa

Nyt jo jaksan nousta ylös ja huomaan päivän valjenneen hienona. Aurinko on nousemassa punaten taivaanrannan lumisen maiseman yllä. Mieleni sykähtää iloon ja riemuisasti haluaa saada olla osa ihanaa talvipäivää. Samassa silmänräpäyksessä mieleni on rakentanut vision talvisesta retkestä ja hengitän sisääni jo aistimuksia, joita ei vielä ole. Mieleni sisältö saa siivet sanoista, joilla se ehdotuksen muodossa liitää luottavaisena kuulijansa, mieheni korvaan. Mutta kuulijan mieli ei ole ihanassa talvipäivässä, vaan lumitöissä. Kiihkeästi liitävän ehdotukseni siivet katkeavat tylysti, kun mieheni ei innostu retkestä.

Mieleni käpertyy sykkyrään. Ilon avaruus katoaa sieltä, mistä se oli tullutkin ja sen tilalle ryntäävät huohottaen ärtymys ja pettymys. Ennen kuin viisaus lepattavan mieleni takana ehtii saada kenkänsä oven rakoon, on mieli täyttynyt paksusta sumuverhosta; kiukkuisista sanoista, turhamaisista suunnitelmista, murhaavista pettymyksen lauseista ja lukemattomista muista mielen mustaavista materiaaleista. Tiedostamattomana kietoutuneena tähän mielen pilveen istun alas ja hengitän.

Viisauden ääni

Kehon pysähtyessä viisaus mieleni takana saa tilaisuutensa. Se kuiskii vielä kovin uhmakkaalle lepattavalle mielelleni sanattomilla sanoilla ja saa hiljalleen sen kiukkuisten tunteiden miekkojen kärjet typistymään. Mielen vielä myllertäessä viisaus pistää minut pukeutumaan ja menemään ulos. Lumikolaansa työntelevän mieheni kohtaan ulko-ovella. Todellisen sisältönsä piilottaen kaksi mieltä haistelevat toisiaan. Varovasti molemmat päästävät itsestään arasti sovittelevia sanoja. Ja niin neutraalien sanojen saattelemana kävelen lumikolan puhdistamalta pihamaalta lumiselle tielle.

Mieli ja viisaus yhteisyössä

Nyt mieleni onnittelee itseään: Hyvä! Et nostanut rähinää, et päästänyt suustasi ulos turhaa mielensaastetta. Lepattava mieleni vielä matalana kävelen hartain askelin eteenpäin ja lumi kenkien alla pitää ihanaa narisevaa ääntään. Kävellessäni hengitän syvempään pakkasilmaa. Raitis ilma puhdistaa keuhkojani ja samalla lepattavan mieleni ajatusrakennelmat ja tunnemassa alkavat saada väljyyttä. Lumoavan kaunis valkea maisema ja kirpeä tuuli kasvoillani nostavat mieleeni keveyttä, joka antaa tilaa rakentaville ajatuksille ja tunteille puhdistua.

Mieli antautuu

Lepään katseellani eteeni avautuvan tien mutkissa ja sitä reunustavien lumisten puiden majesteettisissa hahmoissa. Askel askeleelta etäisyys kotitaloon pitenee ja samalla ero pienen ahtaan mieleni ja sen välillä mitä olen, alkaa jälleen hahmottua. Ajatukset muuttuvat selkeimmiksi ja mieleni sen myötä tarkkaavaisemmaksi. Tarkkaavaisuus auttaa minua irtaantumaan ja lopettamaan tiiviin samastumisen ajatusten ja tunteiden muodostaman tahmean massan kanssa. Tämä antaa tilaa viisaudelle mieleni takana katsella lepattavan mieleni liikehdintää. Voin nyt levollisesti tarkastella sitä mistä liikehdintä nousee ja mihin se ehkä pyrkii. Puolueeton, armahtava tarkastelu riisuu kuin huomaamatta lepattavan mieleni aseista. Ja jo pian huomaan äskeisten kitkerien tunteiden hälvenneen lähes olemattomiin. Matkani jatkuessa avarammat ajatukset, ei henkilökohtaiset, minään takertumattomat mietteet täyttävät mieleni. Mielestäni tulee pohdiskeleva ja väljä.

Mielen avaruus astuu esiin

Taivas lumisen maiseman yllä on peittynyt pilviverhoon. Aamulla minut lumonnut aurinko on piiloutunut ja taivaanrannassa on vaalean tummansiniset raidat puiden välissä. On henkeäsalpaavan kaunista. Lähden kiipeämään auraamatonta tietä kylän metsästysmajalle. Jälkeni jäävät pehmeään lumeen. Minun lepattava mieleni on tyyntynyt ja rauhallinen.

 

 

Tarvon hitaasti lumessa ylös mäkeä. Reisilihakseni väsyvät ja hengitykseni käy puuskuttavaksi. Mielessäni ajatuksenjuoksu hidastuu. Jatkuvan sisäisenpuheen virta on vähentynyt yksittäisiksi lauseiksi, joiden väliin mahtuu sanattomien ”sanojen” puroja. Sotkuinen ahdas mieleni on kadonnut ja sen tilalle on ilmestynyt avarampi, lumiselle maisemalle ja pakkasilmalle avoin läsnä oleva mieli. Se havaitsee lumessa kohti tulevat jäljet; koiranko? Ei, jänisksen…ja se näkee tien poikki kulkevat pikkuruiset jäljet…hiiren ehkä—mieli toteaa ja kyselee: mitähän ne merkitsevät…..nuo jäljet…Nyt päästän irti ajatuksenketjusta ja annan mennä sen menojaan. Pääsen tasamaalle ja siirryn mieleni taakse katselemaan.

Syvin olemus paljastuu

Havainnot muodostavat ajatuksia, joiden mukaan en lähde. Olen jo majan pihassa, korkealla mäellä, suurten puiden ympäröimänä. Pysähdyn ja nostan katseeni kohti puiden latvoja ja taivasta. Puut huojuvat hiljaa tuulessa taivaan avaruuden sylissä. Tuossa pienessä hetkessä olen olematta. On vain tietoisuus. Hiljaisuus, tyyneys ja rauha. Mittaamaton avaruus ja vapaus. Olemisen pienen pieni piste, joka on paljastanut itsensä hetkeksi, jatkuu syvälle sisäänpäin.

Olen tuossa pisteessä aivan hiljaa, liikkumatta ja näen kuinka puhdas oleminen on minuuteni valtavan verkon saartama. Olemisen piste on herännyt tietoisuus minäni loppumattomien säikeiden keskipisteessä. Minän kudelmat levittäytyvät laajalle näkymättömiin. Se rönsyilee erilaisia lonkeroita kytkeytyneinä toinen toisiinsa. Se on kudottu helisevistä toisiinsa sotkuisesti kietoutuneista langoista, ajatusten ja tunteiden langoista. Kun yhdestä langasta vetää, kudelman jokainen lanka alkaa yksi toisensa jälkeen elää. Kaikki ne vetävät toisiaan eri suuntiin. Jokainen pieni liikahdus mielessä saa koko huikean minuuden rakennelman liikehtimään ja helisemään. Jokainen liike lisää voimaa, jolla mieli pyörii ja saa lopulta aikaan suunnattoman minuuden kakofonian, jonka keskelle olemisen puhdas tietoisuus hukkuu.

Lepattavan mielen paluu

Juuri nyt olen tietoisuus olemisen avarassa pisteessä, joka on vankina minuuden verkossa. Tuo verkko on nyt vaiti ja liikkumaton, ikään kuin se olisi kadottanut olemassaolonsa, kun tietoisuuteni on siirtynyt minuudestani syrjään. Se on kuin suunnaton eläin, joka on nukahtanut hetkeksi. Heti kun astun olemisen avarasta pisteestä jälleen sen selkään, se herää ja alkaa loputtoman liikehdintänsä. Ja se, joka minä olen olemisen avaruudessa, jatkaa sen vaivalloista kesyttämistä. Suunnaton myötätunto ihmisen olemassaolon haastetta kohtaan nousee tuosta näystä. Kuinka hidasta ja vaativaa on purkaa tuo valtava minuuden verkosto. Kudelma kudelmalta, lanka langalta on pystyttävä irrottamaan ajatusten ja tunteiden solmut, jotta puhdas tietoisuus saisi tilaa valaista aina hiukan enemmän minuuden monimutkaista mysteeriä.

Oleminen tuossa sanoinkuvaamattomassa autuuden tilassa päättyy pian, koska paluu takaisin mieleni runsaaseen verkostoon on väistämätön. Vielä kovin harjaantumaton lepattava mieleni vetää minut jälleen mukaansa tuohon minuudeksi kutsuttuun verkostoon ja niin palaan tavalliseen olemassaolon muotooni. Lähden paluumatkalle. Nyt viimeinenkin auringon kajo on kadonnut raidoittamasta taivasta ja siitä on tullut kokonaan harmaa. Nyt minun lepattava mieleni on rauhallinen. Siinä on syvää iloa ja inspiraatiota. Tuo täyttymyksen kokemus, näky – miten sitä voisikaan kuvata – kulkee nyt mukanani mielessäni. Se antaa minulle voimaa jatkaa taas haasteellista työtäni tietoisesti itseni kanssa.

Tarja Arffman Pihlajalahti, tammikuu 2013

Vastaa