Mukavuusrajojen ylittämisen haaste

Syksyn uusi kertomus on jälleen poikani, Nuuti Arffmanin käsialaa. Nuuti valottaa taas hienosti, kuinka tarkkaavainen itsensä huomioiminen, voi avata tuntemattomia ulottuvuuksia itsestä, jos uskaltaa löytää uuden näkökulman nähdä.

Itsetutkiskelua sivarin arjessa

Istun kotonani, jälleen koneeni äärellä. Takanani on vuosi, pitkä, mutta nopea vuosi.14137771_1360679197279789_1316086882_n 7.9.2015 aloitin siviilipalvelukseni. Ensimmäinen kuukausi palveluksesta tulisi olemaan koulutusjakso Lapinjärvellä. Koulutusjakson jälkeen tarkoitukseni oli aloittaa palvelukseni hakemassani paikassa. Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin, kuin olin olettanut. Palvelusvuoteni alkoi osittain rosoisesti, mutta siihen on myös mahtunut paljon hyvääkin.

Vuosi antoi minulle aikaa miettiä itseäni ihmisenä. Millainen olen ja kuinka suhtaudun asioihin, jotka ovat oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Suoritin suurimman osan palveluksestani alalla, johon minulla ei ollut koulutusta, saati sitten kiinnostusta. Palvelus oli kuitenkin suoritettava. Palveluksen aikana sain huomata, kuinka itse suhtauduin palveluspaikkani hierarkiaan, sen toimivuuteen ja sen toimimattomuuteen. Kyse ei kuitenkaan ole nyt palveluspaikkani rakenteesta, vaan minun itseni tutkimisesta sen kautta, kuinka suhtauduin siihen.

Kuten mainitsin, paikka ei ollut minulle kaikkein mieluisin. Olin kuitenkin päässyt paikkaan, jossa tunsin, että palvelun suorittaminen ei tulisi olemaan liiallista tuskaa. Suoritin palvelustani Mikkelin keskussairaalassa, logistiikassa ja tarkemmin sisäisen postin vastaavana. En mene yksityiskohtiin, mikä minussa sai ajatukset liikkeelle, sillä onhan minun noudatettava vaitiolovelvollisuutta. Työssäni sattui kuitenkin paljon asioita, joiden kautta koitan katsoa itseäni kasvatuksellisessa mielessä.

Olen saanut huomata olevani kärsimätön henkilö joidenkin asioiden suhteen. En pidä valtaerittelystä, enkä siitä, kuinka se pystyy rikkomaan kommunikaation. En ole koskaan pitänyt siitä, että minua määräillään. Ironista kyllä, olen valmistunut nuoriso- ohjaajaksi, jonka työhön kuuluu, yhtään kaunistelematta juurikin määräily ja komentelu. Olen kuitenkin aina alistunut, kun minua itseäni on määräilty. Jostain syystä, vaikka haluaisin kieltäytyä, olen aina totellut. Kenties olen luonteeltani sen verran kiltti, että teen niin, jotta kukaan ei suuttuisi. Mutta mitä pahaa siinä olisi?

Kuten kaikki muutkin tunteet, suuttumus kuuluu luonnolliseen suhtautumiseemme asioihin. Usein se johtuu siitä, kun asiat eivät mene, kuin olimme toivoneet. Tilanne voi viedä meidät pois mukavuusalueeltamme, ahdistumme, pelästymme ahdistusta ja suutumme. Suuttumus on kuitenkin luonnollista, eikä sitä pitäisi sulkea pois, siihen olisi vain opittava suhtautumaan oikein. Tunteethan eivät tapa, ne vain voivat tuntua ikäviltä. Mikä minussa siis reagoi niin, että tunsin turhautumista ja suuttumusta?

Valtaerittely saa minut tuntemaan turhautumista ja suuttumusta. En pidä määräilystä, enkä myöskään sokeasta johtamisesta. Sokea johtaminen tarkoittaa sitä, että asioita johdetaan paikasta, mistä todellisuutta ei kyetä varsinaisesti näkemään. Takerrun kuitenkin nyt määräilyyn, sillä se herättää minussa enemmän tunnetta. Se saa minussa heräämään vihaa. Se saa syvällä minussa kuulumaan huudon ”sinä et ole meitä parempi, olet samalla tavalla ihminen”. Minulla on siis kova usko siihen, että jokainen ihminen, on kuitenkin lopulta ihminen. En välttämättä osaa elää näiden sanojen mukaisesti, mutta minulla on silti se usko sisälläni. Saatan vaikuttaa kaksoismoralistiselta heistä, jotka minut tuntevat. Haluan kuitenkin muistuttaa, että usein ihmisissä minua ärsyttää ne piirteet, joita minulta itseltäni puuttuu hiomatta. Kukaan ei ole täydellinen, eikä tarvitsekaan olla.

Jos luet tätä, saatat olla jo lukenut aiemmat kirjoitelmani, joissa mainitsen monesti, että olen ollut koulukiusattu. Palatessani tähän ajatukseen huomaan, että eriarvoisuuden vastaisuuteni kumpuaa sieltä. Kiusattuna olo on yksi yhteiskunnassamme näkyvä eriarvoisuus. Se asettaa rajan kiusaajan ja kiusatun välille. Pahimmassa tapauksessa niin suuren, että menetämme upeita yksilöitä joukostamme. Kenties siis koen valtaerittelyn ja perusoletuksen toisen ”pakotetusta” kunnioittamisesta. Tarkoittaen siis sitä, että toisen olisi kunnioitettava toista enemmän, koska tämä on korkeammassa asemassa, kuin muut.

Tuntemus pakotetusta kunnioituksesta saa minut tuntemaan surua, koska olen joutunut alistumaan elämässäni monen ihmisen edessä. Oman kiltin luonteeni takia, olen joutunut pakotetusti kunnioittamaan toista, vaikka tarvetta ei olisi ollut. En saisi pelätä sitä, että toinen suuttuu minulle, sillä en saa pelätä itsekkään sitä. Viha saa meissä heräämään ne puolet, joita pidämme heikkoina ja saavat meidät puolustuskannalle. Olisiko kuitenkin jokin mahdollisuus kääntää nämä ”heikkoudet” vahvuudeksemme? Kenties voisimme kääntää ne katsomalla niitä toiselta kantilta ja tukemalla niitä järjellä. Otetaanpa esimerkiksi vaikka minä.

Olen tullut siis siihen tulokseen, että olen liian kiltti. Kiltteyteni alistaa minut tottelemaan ja samalla palauttamaan huonot muistot kiusaamisesta mieleeni. Tämä ahdistaa minua ja saa minut tuntemaan lopulta ärtymystä. Minun olisi kuitenkin otettava itseäni niskasta kiinni ja sanottava ”Tämä ei tunnu oikealta, lopeta”. Se on helpommin sanottu, kuin tehty. Minun olisi laitettava sille loppu siinäkin pelossa, että joku suuttuu. Tunteethan eivät tapa, ne vain voivat tuntua ikäviltä. Kuinka sitten päädyin tähän ajatukseen palveluksessani? Yksinkertaisesti siksi, että minulla ei ollut paikkaa paeta. Jouduin kohtaamaan itseni, ajatukseni ja tunteeni. Uskokaa tai älkää, siitä oli hyötyä. Sillä tätäkään kirjoitelmaa ei olisi tässä, ellei takanani olisi ollut pitkä, mutta nopea vuosi. Vuosi, jonka jälkeen istun kotonani, jälleen koneeni ääressä.

Nuuti Arffman 18.8.2016

Vastaa