Totuuden kosketus

Ihmisinä meillä on inhimillinen tarve tuntea totuus. Etsimme totuutta itsestämme ja elämästämme harhaillen epätoivoisesti sinne ja tänne. Haluamme ymmärtää olemassaolomme tarkoitusta ja oman itsemme merkityksellisyyttä.

Tämä tarve ajaa meitä kaikkia eteenpäin, vaikka usein emme edes tiedosta sitä itse. Kun tulemme elämässämme kohtaan, jossa totuuden löytäminen muuttuu tietoiseksi etsinnäksi, elämämme saa uuden sävyn. Joku tai jokin on herättänyt sisimmässämme toivon löytää päältäpäin järjettömältä näyttävän elämämme tarkoitus ja hyvyys. Tämä toivo sisältää mahdollisuuden tulla ihmisenä täydelliseksi.

Etsimisen nuorallatanssi

Tästä alkaa totuuden etsimisen haastava nuorallatanssi. Etsiessämme horjahdamme kovin helposti ja totuuden kapea kaista katoaa altamme. Juuri kun luulemme löytäneemme, elämä suistaa meidät raiteiltamme ja ottaa karheasti hymyillen luulot pois. Näin käy heti, jos kurkotamme liian haaveellisesti ja romantisoiden kohti henkistä ylevyyttä, unohtaen konkreettisen elämän tosiasiat ja aineellisen maailman jähmeät seinät.

Pudotus on ankara, jos universaalin rakkauden huumaamina etsimme täydellistä parisielua toisesta ihmisestä ja saammekin huomata joutuneemme vain keskelle hankalaa ihmissuhde draamaa. Samaten jos haaveellisina ojennamme kädet kohti enkeleitten maailmaa odottaen ihmeparantumista ja huomaammekin olevamme kasvotusten elämän ankarien tosiasioiden kanssa, johon kuuluu sairaus ja kuolema.

Yhtään helpompaa totuutta ei ole löytää aineellisen maailman faktoista, joissa henkinen todellisuus hylätään arvottomana sen vuoksi, ettei sitä voi tieteellisesti todistaa. Fakta ei auta silloin, kun tunnemme surua, kaipuuta, tarvetta olla rakastettu tai kun havahdumme tuntien kauheaa tyhjyyttä kylmien tieteellisten tosiasioiden edessä, jotka riisuvat ihmisyyden pelkiksi atomien tanssiksi. Silloin sielu sisällämme huutaa tuskasta tullakseen huomatuksi. Totuutta etsiessämme olemme nuoralla, jonka toiselle puolelle putoaminen aiheuttaa aineellisen elämän merkityksettömyyden ja toiselle puolelle putoaminen aiheuttaa henkisen tyhjyyden, joka vie elämältä sen kauneuden laadun.

Totuudelle avoin nöyrä mieli ja herkkä sydän

Totisesti totuutta etsiessään ihmisen on pidettävä pää kylmänä ja sydän lämpimänä. Ihmisen on opittava kohtaamaan aineellisen maailman todellisuus sellaisenaan ja samalla nöyrryttävä kaikki tietoisuudessaan kuuntelemaan hiljaa, kun sydän puhuu sanattomin sanoin mielen ulottumattomissa olevia viisauksiaan. Tässä on tuo kapea nuora, jolla totuus esittäytyy ihmiselle puhtaana ja vapauttavana. Se vaatii ihmistä riisumaan kaikki puolustuksensa. Hän joutuu purkamaan koko ajattelevan ja tuntevan mielensä rakennelman kerta toisensa jälkeen, tutkiessaan itseään ja elämäänsä totuuden paljastavien silmien alla. Hän joutuu luopumaan kaikesta, minkä hän omii itselleen, lopulta myös omanaan pitämästään minästä. Sillä minä, jolla hän tutkimusmatkaansa tekee, irrottaa hänet totuudesta ja hän jää minänsä kanssa saarroksiin keskelle totuuden merta, saavuttamatta koskaan etsimäänsä.

Kuinka ihmeessä totuuden voi sitten löytää? Jos olemme rehellisiä, me emme voi löytää totuutta, vaan meidän on oltava totuus itse. Pohdittuamme ja koettuamme riittävän kauan ja perinpohjaisesti elämää ja olemassaoloa, meille alkaa paljastua lainalaisuudet, jotka eivät petä meitä. Monet vanhat viisausperinteet ovat esittäneet meille tämän järkähtämättömän perustan monin symbolisin tavoin ja tarinoin. Etsiessämme voimme tukeutua näihin viisauksiin, ja vähitellen kurkottaa kohti tuntematonta totuutta. Ja sitten kerran koittaa hetki, jolloin kaikesta tuesta on luovuttava. Tuo hetki koittaa silloin, kun oivallat totuuden itse. Yhtäkkiä voit päästää irti kaikista rakennelmista, sillä ei ole enää kiinni pitäjää. Sulaudut kaikessa yksinkertaisuudessaan todellisuuteen tässä hetkessä, eikä mitään muuta jää jäljelle kuin totuus itse.

Tarja Arffman, Pihlajalahti, 28. tammikuuta 2017

Vastaa